Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston kolmannet tutkimuspäivät järjestetään Tampereella torstaina ja perjantaina 27.-28.1.2022. Kaksipäiväiset tutkimuspäivät keräävät yhteen eri tieteenalojen tutkijoita, opiskelijoita ja muita toimijoita, jotka työskentelevät uuden ajan alkuun ja erityisesti 1500- ja 1600-lukuihin liittyvien aiheiden parissa. Tutkimuspäivät järjestää vuonna 2019 perustettu Uuden ajan alun tutkimuksen verkosto yhteistyössä Kokemuksen historian huippuyksikön ja Tampereen yliopiston antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskus Triviumin kanssa.
Tutkimuspäivillä esitellään ja päivitetään uuden ajan alun tutkimuksen tilannetta ja verkostoidutaan monitieteisellä tutkimuskentällä. Päivien ohjelmassa on osallistujien esitelmien ja keynote-esitelmien lisäksi keskustelupaneeleja (roundtable) sekä vapaamuotoisempaa ohjelmaa. Tämänkertaisten tutkimuspäivien pääteemoina ovat ylirajaisuus sekä eletty usko, jotka korostuvat keynote-esitelmissä ja paneeleissa. Toivotamme tervetulleeksi myös henkilö- ja tapaustutkimuksia pohtivia papereita. Yksittäiset esitelmät voivat kuitenkin käsitellä vapaasti mitä tahansa aikakauteen ja sen tutkimukseen liittyvää aihetta.
Pyydämme aikakauden piirissä työskenteleviä lähettämään ehdotuksia esitelmiksi, joiden kesto on n. 20 minuuttia. Voit esitellä esimerkiksi käynnissä olevaa laajempaa hanketta, hanke- tai tutkimusideaa, uusimpia tutkimustuloksia, väitöskirjaprojektia tai graduaihetta tai tutkimuksen tekemiseen tai julkaisemiseen liittyvää aihetta. Toivotamme tutkimuspäiville tervetulleeksi kaikki kyseisen aikakauden tutkimuksen parissa työskentelevät henkilöt ja hankkeet tieteenalasta riippumatta: historia, arkeologia, kielitiede, musiikkitiede, kulttuurintutkimus, kirjallisuus, taidehistoria, historiallinen maantiede, teologia, filosofia ja niin edelleen. Esityksiä toivotaan eri vaiheissa olevilta tutkijoilta ja opiskelijoilta graduntekijöistä varttuneempiin akateemisiin tutkijoihin. Myös muut tahot, kuten arkistojen ja museoiden edustajat ovat tervetulleita. Esityskielinä ovat suomi ja ruotsi. Halutessasi voit perinteisen esitelmän sijaan osallistua posterilla tai videoposterilla (lisätietoa järjestäjiltä).
Pyydämme merkitsemään esitelmäsi lyhyeen kuvaukseen/abstraktiin, mihin alla olevista teemoista ehdotuksesi sopisi:
A. ylirajaisuus (esim. ajat/aikakaudet, paikat/maantieteellinen ulottuvuus, tieteiden välisyys/monitieteisyys)
B. eletty usko
C. hankkeiden/projektien esittely (esim. tutkimusryhmä, akatemiahanke)
D. vapaa aihe (esim. tutkimustulokset, oman väitöskirjatyön tai gradun esittely)
Päätökset tutkimuspäiville valituista esityksistä tehdään 1.12. mennessä. Tämän jälkeen osallistujille lähetetään varsinaiset ilmoittautumisohjeet. Tutkimuspäivien lopullinen aikataulu määräytyy ilmoittautumismäärien mukaan. Tutkimuspäivien yhteydessä järjestetään vapaamuotoinen illanvietto torstaina. Osallistumismaksu (40 €) sisältää mm. lounaat, kahvit ja muut päivätarjoilut torstaina ja perjantaina. Osallistumismaksua ei peritä perustutkinto-opiskelijoilta. Mikäli pandemiatilanne estää lähitapahtuman järjestämisen, tiedotamme uusista järjestelyistä.
He pistäytyivät miekkailusaleihinkin, ja siellä Gargantua mitteli taitoaan miekkailumestarien kanssa kaikkien aseitten käytössä, ja hän osoitti heille selvästi, että hän oli perehtynyt näihin temppuihin yhtä hyvin kuin hekin, ellei vielä paremminkin.
(François Rabelais, Suuren Gargantuan hirmuinen elämä, 1534, suom. Erkki Ahti.)
Vanhemmista kirjallisista lähteistä on helppo löytää viittauksia kamppailutaitoon. Kamppailutaito on näytellyt merkittävää roolia niin ritariluokan identiteetin rakentumisessa kuin osana kaupunkilaisten jokapäiväistä elämää. Kamppailutaidon historiallisen merkityksen ymmärrystä voidaan parantaa tutkimalla sitä, miten kamppailuoppia on käsitteellistetty ja siirretty eteenpäin. Tärkein lähdeaineisto tällaiseen tutkimukseen muodostuu kamppailutekniikkaa välittävästä tai kuvailevasta kirjallisuudesta eli kamppailukirjallisuudesta (Fecht- und Ringbücher).
Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä vanhimmat tunnetut kamppailukirjalliset lähteet ovat peräisin toiselta vuosisadalta, mutta varsinaisen kirjallisuudenlajin voidaan katsoa muotoutuneen aikaisintaan 1200-luvun aikana. Saksankielisellä alueella tunnetuin nimi on Johannes Liechtenauer, jonka kamppailua ratsain ja jalan käsittelevien muistisäkeiden varhaisin lähde on peräisin 1300-luvun lopulta. Keskiajalta säilyneen käsin kirjoitetun kamppailukirjallisuuden korpus ei ole erityisen suuri, mutta jatkumo varhaisen uuden ajan kautta nykypäiviin asti on katkeamaton. Kamppailukirjallisuus on lähde paitsi historialliseen kamppailutekniikkaan, myös urheilu-, oikeus- ja kirjallisuushistoriaan. Tässä kirjoituksessa käsittelen aihetta viimeksi mainitusta näkökulmasta.
Saksankielisellä alueella kamppailukirjallisuutta on ilmestynyt painettuna aivan 1500-luvun alusta alkaen: Hans Wurmin vuosisadan vaihteessa Landshutissa painaman painia käsittelevän laattakirjan jälkeen ilmestyi Wienissä vuonna 1516 Hieronymus Vietorin painamana Andre Paurnfeindtin miekkailua käsittelevä Ergrundung Ritterlicher kunst der Fechterey, josta ammensi sittemmin myös Christian Egenolffin painotalosta Frankfurtissa neljänä vaihtelevasti otsikoituna painoksena vuosina n. 1531–1558 ilmestynyt miekkailukirja. Lisäksi mainittakoon Wittenbergissä vuonna 1539 ilmestynyt Fabian von Auerswaldin kuvitettu painikirja sekä Joachim Meyerin vuonna 1570 Strasbourgissa ilmestynyt, kaikenlaisten aseiden käyttöä laajasti käsittelevä Gründtliche Beschreibung des Fechtens.
Kamppailukirjallisuuden kanssa on ollut tekemisissä nimekkäitäkin henkilöitä. Keisari Maksimilian I (1459–1519) saneli sihteerilleen luettelon taistelutemppuja, joista oli tarkoitus laatia kuvitettu ja kuvateksteillä varustettu kirja. Kyseinen hanke ei toteutunut, mutta mahdollisesti Maksimilianin toimeksiannosta syntyi Albrecht Dürerin (1471–1528) työpajassa tuotettu painia ja aseellista kamppailua käsittelevä kirja Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’) vanhempien käsikirjoitusten pohjalta.
Vähemmän vakavamielinen mutta kuitenkin kiinnostava tapaus on satiirikko ja runoilija Johann Fischart (1546/7–1591). Vuonna 1575 ilmestyi hänen hyvin vapaa mukaelmansa François Rabelaisin (n. 1494–1553) vuonna 1534 ilmestyneestä Gargantua-romaanista. Fischartin teos tunnetaan yleensä sen (laajennetun) toisen painoksen otsikolla Geschichtklitterung.Tämän eriskummallisen teoksen 27. luvussa Gargantua viettää sadepäivää vierailemalla miekkailukoulussa. Alkuteoksesta poiketen Fischart intoutuu luettelemaan hänen siellä käyttämiään miekkailutemppuja, esimerkiksi:
…den Zornhau, krumhau, schillerhau, scheitelerhau, wunder versatzung, nachreisen, überlauff, durchwechssel, hengen, anbinden, stich im winden abschneiden, schlug sie auß den viern Legern erstes eingangs, auß alber, tag, Ochs und Pflug
Luettelon kääntäminen suomeksi ei vastaisi tarkoitustaan (’raivolyönti’, ’käyrälyönti’, ’kierolyönti’, ’lakilyönti’ jne.). Lista voisi melkein sellaisenaan olla peräisin jostakin kamppailukirjasta. Filologi Hans Ferdinand Massmann toteaa Serapeumin artikkelissaan (1844, s. 54), että kyseinen sekamelska on epäilemättä peräisin Joachim Meyerin teoksesta. Tämä tulkinta selittynee lähinnä Meyerin tunnettuudella ja saatavuudella läpi koko uuden ajan, mutta itse aineiston perusteella ei ole mitään erityistä syytä yhdistää Fischartin miekkailusanastoa juuri Meyeriin.
Fischart mainitsee myös liikkeitä, jotka vaikuttavat perustuvan germaaniseen mytologiaan: Hildenbrantsstreich eli ’Hildebrantin isku’, Ecke-jättiläisen echkau, kääpiökuningas Laurinin zwerckzug eli ’kääpiöveto’ ja Fasoltin blindhau. Ensiksi mainittu tuo mieleen merkitykseltään hämärän miekkailutermin Hiltprants, joka ei esiinny Meyerillä mutta löytyy kyllä Egenolffin kirjasta. Blindhau on myös todellinen miekkailutermi, joka puolestaan löytyy Meyeriltä muttei Egenolffilta, vaikka sen yhteys Fasolt-jättiläiseen jääkin epäselväksi. Zwerckzug tuo äänteellisesti mieleen jo Liechtenauerilta tutun poikittaisen mestarilyönnin nimityksen zwerchhaw. Vaikuttaisi siltä, että Hiltprants on vapaan assosiaation kautta laukaissut ajatuksen keksiä liuta mytologiaan pohjautuvia miekkailutermejä. Luettelon lopussa mainitaan ylälyönti (oberhau), alalyönti (unterhau), välilyönti (mittelhau) ja harvinaisempi flügelhau ’siipilyönti’, jotaei löydy Meyerilta, mutta vastaava Flügel löytyy kyllä Egenolffin kirjasta.
Ei ole sinänsä mitään syytä otaksua, että Fischart olisi käyttänyt lähteenään joko Meyeria tai Egenolffia. Toki hän olisi voinut oppia miekkailusanastoa myös luonnollista tietä julkisten kisojen (Fechtschule) katsojan ominaisuudessa. Ainakin yhtenä esikuvana vaikuttaa kuitenkin olleen mestarilaulaja Hans Sachs (1494–1576), joka seikkailee hahmona myös oopperassa Nürnbergin mestarilaulajat. Hans Sachs kirjoitti vuonna 1545 runon nimeltä Fechtspruch, Ankunfft vnd Freyheit der Kunst.Kyseisessä runossa puhuja kysyy, mitä hänen tulisi ensimmäisenä oppia miekkailutaidossa. Ensimmäiset lyönnit ovat odotetusti ylä-, ala- ja välilyönti eli öberhaw, unterhaw ja mittelhaw (säkeet 163–164), joita seuraa yllättäen flügelhau. Oleellista on, että lyönnit esiintyvät samassa odottamattomassa järjestyksessä sekä Sachsilla että Fischartilla.
Yhtäläisyys ei kuitenkaan jää yhden sattuman piikkiin menevän sanan varaan. Sachsin runo jatkuu myöhemmin seuraavasti (säkeet 177–184):
Der Zornhaw und krumphaw schaw Zwerchhaw, schillerhaw, scheitlerhaw Wunder versatzung vnd nachreisen Vberlauf, durchwechsel etlich heissen Schneiden, hawen, stich im winden Abschneiden, hengen vnd anbinden Die Kunst helt inn vier leger klug Alber, Tag, Ochs vnd den pflug
Yhtäläisyys edellä siteerattuun otteeseen on tuskin sattumaa. Osittain nimitysten järjestys noudattaa tietysti Liechtenauerin vakiinnuttamaa luetteloa, mutta Sachsille ja Fischartille yhteiset poikkeamat siitä viittaavat yhteiseen alkuperään. Yksinkertaisinta on olettaa, että Hans Sachsin teos on ollut Fischartille tuttu: esimerkiksi Sachsin muotoilu schneiden, hawen, stich im winden ’viilto, lyönti ja pisto käännöissä’ välittää mielekkäästi omin sanoin Liechtenauerin oppia (in allen winden / hew stich schnitt lern finden ’kaikissa käännöissä opi löytämään lyönnit, pistot ja viillot’), kun taas Fischartin stich im winden jää vaille ilmeistä motivaatiota.
Antti Ijäs
Kirjoittaja on Helsingin yliopistonväitöskirjatutkija, joka tutkii historiallista kamppailukirjallisuutta. Tutkimusblogi: https://blogs.helsinki.fi/aijas/
Artikkelikuva:
Jakob Sutor’s Künstliches Fechtbuch zum Nutzen der Soldaten, Studenten und Turner. Uusintapainos. Stuttgart: J. Scheible, 1849.
Kirjallisuutta:
Auerswald, Fabian von. 1987. Die Ringer-Kunst. Uusintapainos. Leipzig: Edition Leipzig.
Bauer, Matthias Johannes. 2016. ”Der Allten Fechter gründtliche Kunst” – Das Frankfurter oder Egenolffsche Fechtbuch. Untersuchung und Edition. München:Utz.
Bleibrunner, Hans (toim.). 1969. Das Landshuter Ringerbuch von Hans Wurm. Ein farbiges Blockbuch aus dem Jahre 1500. München: Süddeutscher.
Dörnhöffer, Friedrich. 1907/9. Albrecht Dürers Fechtbuch. Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27: I–LXXXII.
Fischart, Johann. 1963. Geschichtklitterung (Gargantua). Text der Ausgabe letzter Hand von 1590. Uusintapainos. Düsseldorf: Karl Rauch.
Hils, Hans-Peter. 1985. Meister Johann Liechtenauers Kunst des langen Schwertes. Frankfurt a. M. & Bern & New York: Peter Lang.
Ijäs, Antti. 2020. Greek Papyri of Pragmatic Literature on Combat Technique (P. Oxy. III 466 and LXXIX 5204). Arctos 54: 141–165.
Landwehr, Wolfgang (toim.). 2011. Joachim Meyer 1600. Herne:VS-Books.
Uuden ajan alun tutkimuksen verkosto mahdollistaa tutkijoiden välistä yhteistyötä aikakauden monitieteelliseen tutkimukseen sekä edistää aiheen yhteiskunnallista näkyvyyttä Suomessa.
Verkosto on erityisesti 1500- ja 1600-luvun tutkimukseen erikoistunut yhteisö, mutta käsite kattaa joustavasti tutkimusaiheita myöhäiskeskiajasta uuteen aikaan, riippuen tutkimusalueista ja teemoista. Verkostoa kiinnostaa uuden ajan alun historia kattaen kaikki maat ja kielialueet, ja toivotamme tervetulleiksi aiheesta kiinnostuneet tutkijat ja opiskelijat tiedekunnasta tai affiliaatiosta riippumatta. Verkoston toimikunta ja jäsenistö koostuu tällä hetkellä mm. arkeologian, historian, kirjallisuustieteen, filosofian, taidehistorian, musiikkitieteen, kulttuuritutkimuksen, kielitieteen, filosofian ja teologian tutkimusalojen osaajista.
Tutkimusverkosto järjestää virtuaalikesäkoulun uuden ajan alun tutkimuksesta kiinnostuneille maisteriopiskelijoille 19.8.2021. Kesäkoulussa on mahdollisuus esitellä omaa gradututkimustaan muille maisterivaiheen opiskelijoille ja alan tutkijoille, luoda uusia tutkijaverkostoja sekä tutustua monipuolisesti aiheen eri tutkimusalueisiin. Kesäkoulu tarjoaa myös pienryhmäopetusta aiheeseen erikoistuneiden tutkijoiden johdolla, luoden uusia ideoita ja kehittäen tutkijantaitoja gradun tekemisen tueksi.
Kesäkoulun osallistujiksi toivomme uuden ajan alun tutkimuksesta kiinnostuneita maisteriopiskelijoita kaikista tiedekunnista ja yliopistoista, erityisesti mikäli teet graduasi verkoston tutkimusaiheisiin liittyen. Lähetä lyhyt abstrakti gradusi aiheesta (enintään 150 sanaa) sekä lyhyt esittely itsestäsi 31.5. mennessä osoitteeseen toimikunta@uudenajanalku.fi. Ilmoitamme kesäkouluun hyväksymisestä hakijoille henkilökohtaisesti 15.6.2021 mennessä.
Artikkelikuva:
Titian: Music Lesson, n. 1530, National Gallery, London
Kaupunginkirjurit tuomiokirjojen laatijoina ja tutkimuskohteina
Näihin sanoihin päättyy loitsu Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjassa 30.6.1658. Loitsu oli väkevä todiste taikuussyytteessä Claara Jöransdotteria vastaan. Päätöksestä kirjata loitsu muistiin poikkeuksellisesti suomeksi muutoin Ruotsin valtakunnan hallintokielellä eli ruotsiksi laadittuun asiakirjaan vastasi Vaasan tuolloinen kaupunginkirjuri Johan Hansson (Houru, Hoffreen). Hänen tarkoituksenaan oli todennäköisesti raportoida oikeustapaus mahdollisimman tarkasti hovioikeudelle, joka luki kerran vuodessa puhtaaksikirjoitetut eli renovoidut tuomiokirjat. Näin hovioikeus valvoi alioikeuksien toimintaa ja antoi lopulliset tuomiot vakavimmissa rikoksissa.
Oikeuslaitoksen ja kaupunkihallinnon kehittyessä voimallisesti 1600-luvun Ruotsissa korostui kaupunginkirjurien merkitys kirjallisina toimijoina. Hovioikeudet vaativat alioikeuksilta yhä huolellisempaa oikeudenkäyttöä, ja oikeustapaukset tuli kirjata aiempaa täsmällisemmin muistiin. Tämä konkretisoitui tuomiokirjojen pituuden kasvuna. Näin tuomioiden oikeudellisuutta voitiin valvoa, ja päätöksiin voitiin tarvittaessa palata. Samalla aikalaisten oikeusturva parani. Alkuesimerkin kaltaisissa poikkeuksellisissa tapauksissa kaupunginkirjureilta vaadittiin laajoja kielellisiä taitoja, kun oikeudessa punnittiin monimutkaista tapausta, jota saatettiin käsitellä useina istuntokertoina. Seikkaperäisellä kielenkäytöllään Johan Hansson teki palveluksen aikalaisille mutta tuli samalla tallentaneeksi harvinaisen otteen suomenkielistä kansanperinnettä – joka on nykylukijoiden iloksi tallennettu Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokantaan.
Jokaisessa kaupungissa tuli olla kaupunginkirjuri eli kaupunginsihteeri, joka tuki pormestarien ja raatimiesten johtamaa kaupunkihallintoa ja oikeudenkäyttöä. Kaupunginkirjuri laati raastuvanoikeuden asiakirjat ja avusti toisinaan kirjallisesti yksityishenkilöitä. Asema oli arvostettu mutta työläs. Tiivistä käsialaa käyttänyt Johan Hansson laati ja allekirjoitti Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjan ensimmäisen kerran jo vuonna 1655, vaikka hän vannoi virkavalansa kaupunginkirjuriksi vasta tammikuussa 1656. Hänellä ja virkakumppaneillaan oli keskeinen rooli hallintoaan tehostavassa Ruotsissa, mutta kaupunginkirjureita on tutkittu varsin vähän ja käsitelty usein vain virkakoneiston harmaana massana. Todellisuudessa kaupunginkirjurit erosivat taustaltaan ja olivat toimijoina monitahoisia niin virassaan kuin sen ulkopuolella. Ylipäätään kaupunginkirjurin toimenkuva, palkkaus ja sosiaalinen asemoituminen vaihtelivat kaupungeittain.
Tyylitelty otsake Vaasan raastuvanoikeuden vuoden 1655 tuomiokirjan kansilehdellä on luultavasti Johan Hanssonin laatima. Koristeellisuudessaan se poikkesi aiempien vuosien tyylistä.
Jyväskylän yliopistossa käynnistyneessä Kaski-hankkeessa tutkitaan kaupunginkirjureita 1600-luvun Ruotsissa. Hanke yhdistää kielentutkijat (Harry Lönnroth; Theresia Pettersson, Södertörns högskola) ja historiantutkijat (Petri Karonen, Petteri Impola). Nämä tieteenalat ovat perinteisesti tutkineet tahoillaan niin tuomiokirjoja kuin kirjureita. Tutkimusintressit ovat olleet varsin tieteenalaspesifejä, jolloin tutkimusyhteistyö on jäänyt vähäiseksi. Kaski-hankkeessa yhdistetään ensimmäistä kertaa molempien tieteenalojen osaaminen systemaattiseen tutkimukseen kaupunginkirjureista ja heidän kielenkäytöstään.
Hankkeessa laaditaan matrikkeli ja prosopografinen tietokanta, joissa on tällä hetkellä tiedot lähes kolmestasadasta kaupunginkirjurista ympäri Ruotsia. Niiden avulla tutkitaan ammattikuntaa, sen jäseniä, toimenkuvaa, tietotaitoja ja sosiaalisia rakenteita. Tietoa saadaan esimerkiksi kaupunginkirjurien (kieli)taustoista, urakehityksestä ja asemoitumisesta osaksi hallintokoneistoa ja kaupunkiyhteisöjä. Tarkempien tapausanalyysien avulla tarkastellaan heidän arkitoimijuutta. Esimerkiksi Johan Hansson oli kirjallisesti kouliintunut jo maaherra Thure Ribbingin kirjurina. Vakaasta ammattitaidosta kertoo hänen vuosipalkkansa nostaminen 350 kuparitaaleriin, joka oli lähellä pormestarin palkkaa, mutta työtä oli paljon. Vaasassa hänen vastuullaan olivat raastuvan- mutta myös kämnerinoikeuden pöytäkirjojen sekä kaupungin tilien ja veroluetteloiden laatiminen. Lisäksi ensisijaisesti pitäjänkirjurille tarkoitettua kirjurinkappaa vastaan hän laati Höstveden ja Runsorin talojen henki-, kymmenys- ja laivamiehenluettelot. Kaupunginkirjurit edustivat hallinnollista jatkumoa raadin vaihtuessa tiheämpään. Tosin osa kaupunginkirjureista oli itsekin raatimiehiä, kuten Johanin seuraaja Baltzar Baltzarsson. Pienissä kaupungeissa virka saattoi olla jopa yhdistetty pormestarin toimeen. Tämä ei ole yllättävää, koska usein kaupunginkirjurit olivat (lain)oppineempia ja kirjoitustaitoisempia kuin porvaristo keskimäärin.
Kaupunginkirjuri-tietokantaan yhdistetään kielitieteellisiä merkintöjä kieli- ja oppitaustan osalta, mutta ennen kaikkea heidän tuottamastaan kielestä, joka on suoraan luettavissa esimerkiksi tuomiokirjoista. Lisäksi historiallinen kielitiede ja filologia yhdistetään historiantutkimuksen kanssa valikoitujen yksittäisten kaupunginkirjurien tuottamien aineistojen analyysiin. Hankkeessa onkin jo alettu kehittää monitieteisiä menetelmiä. Näin voidaan vertailla esimerkiksi sitä, mitä kielelle ja asiasisällölle tapahtui, kun konseptipöytäkirjoista puhtaaksikirjoitettiin renovoituja tuomiokirjoja, tai onko osa asiakirjoista kaupunginkirjurien apulaisten laatimia.
Kielitieteellisten käsitteiden, kuten kielenkäyttö ja kieliasiantuntijuus, problematisointi läpi tutkimushankkeen antaa uuden lähestymistavan varhaismoderniin toimijuuteen. Johan Hanssonin voidaan olettaa hallinneen ruotsin lisäksi suomen kielen, molemmat vieläpä suullisesti ja kirjallisesti, koska alkuesimerkin loitsu on kirjattu aikakauden mittapuulla tyylipuhtaasti. Vaikka oikeutta istuttiin kaupungeissa pitkälti ruotsiksi, tuli kirjurilla olla valmiuksia suomen ja toisinaan esimerkiksi saksan kieleen. Kaupunginkirjurit siis joutuivat oman aikansa kieliasiantuntijoina kääntämään yksityiskohtaisiakin asioita ruotsinkieliseen pöytäkirjaan, oikeine sanavalintoineen.
Vaikka jo edeltäjänsä Bengt Andersson oli parantanut Vaasan pöytäkirjojen tasoa, Johanin aikana niiden mitta kasvoi huomattavasti ja sisältö terävöityi. Hän alkoi kirjata tuomiokirjoihin perukirjat ja velkaluettelot sekä aiempaa tarkemmin ihmisten välisiä suhteita. Vaasan tuomiokirjat laajenivat siitäkin syystä, että Korsholman ja Vaasan kreivikunta lisäsi vuodesta 1651 alkaen erityisesti hallinnollisia asioita, ja raastuvanistuntoihin kokoonnuttiin tiuhemmin. Kaski-hankkeessa vertaillaankin kaupungeittain tuomiokirjojen laajuutta ja kehitystä kirjurilta seuraavalle. Samalla vertaillaan yksittäisten kaupunginkirjurien kielenkäyttöä. Esimerkiksi Armas Luukko on maininnut Vaasan historiassa (1971) Johanin kirjanneen oikeustapauksista ”tunnontarkasti vähäisiäkään yksityiskohtia unohtamatta”. Tämä näkyy alkuesimerkissä ja muissa 1650- ja 60-lukujen Vaasaa riepotelleissa taikuus- ja noituusoikeudenkäynneissä. Johanin tarkka ilmaisu ulottui myös tavanomaisiin oikeustapauksiin velkoineen ja tappeluineen. Luukon mukaan Johanin tuomiokirjakielessä vilahtelee jopa huumori. Tällaisia mainintoja on kiinnostavaa analysoida kielitieteellisesti aikalaisteksteistä, mutta lausahdusta voidaan tarkastella myös historiografisesti. Etenkin kun Luukko ylistää Johan Hanssonin olleen ”Vaasan ensimmäinen Historicus”, niin paljon hänen kirjallisilla kyvyillä on ollut merkitystä menneisyyden tallentamisessa jälkipolville – eikä vähiten juuri kiitolliselle kaupunkihistorian kirjoittajalle.
Onkin viime kädessä kirjurien käsien varassa, kuinka nykyisin tutkimme hallinto-, oikeus-, talous-, sukupuoli-, kulttuuri- tai vaikkapa mentaliteettihistoriaa tuomiokirjoja hyödyntäen. Ei ole lainkaan yhdentekevää, kuka laati tuomiokirjat ja miten se tehtiin. Siksi Kaski-hanke tutkii kaupunginkirjurien lisäksi tuomiokirjoja sinänsä, kielitieteen ja kirjoittamisajankohdan historiallisten kontekstien näkökulmista. Hanke tulee entisestään parantamaan tuomiokirjojen käytettävyyttä ja lähdekriittistä ymmärrystä. Hankkeessa tuomiokirjat ovat siis samalla sekä tärkein lähdeaineisto että myös tutkimuskohde. Kuvaavasti kaupunginkirjureiden elämästä löytyy eniten mainintoja juuri tuomiokirjoista, jotka ovat heidän itsensä laatimia, ja joiden lähdekriittistä ymmärtämistä tukee juuri kaupunginkirjurien tutkiminen.
Jos tuomiokirjat ovat tärkeitä tutkijoille, niin sitä ne olivat myös aikalaisille merkintöinä hallinnon ja oikeudenjaon jatkuvuudesta. Kun Johan Hansson valittiin Kristiinankaupungin pormestariksi, jouduttiin Vaasassa ahdinkoon. Raastuvan asioita kirjaamaan hälytettiin kihlakunnankirjuri Baltzar Baltzarsson. Tuomiokirjaa selatessa onkin ilmeistä, että käsiala vaihtuu poikkeuksellisesti kesken vuoden 6.8.1664 (vrt. kuva). Aukeama havainnollistaa, kuinka kahden kaupunginkirjurin käsiala erosi: Johanin käsiala ja rivitys oli tiivistä mutta marginaalit leveitä; Baltzarin käsiala taasen hiukan jykevämpää ja marginaalit kapeita. Vaikka lähtökohtaisesti tekstit ovat samaa hallintoruotsia, voidaan käsialan lisäksi havaita kielenkäytön eroja sanastoa ja kieltä vertailemalla.
Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjassa käsiala vaihtuu poikkeuksellisesti kesken aukeaman elokuussa 1664.
Baltzarin virka kaupunginkirjurina vahvistettiin 19.10.1664, ”erityisesti sen jälkeen, kun Johan Hansson ei ole yhtäkään kirjainta tähän [tuomiokirjaan] kirjoittanut, sen jälkeen kun hän tuli Kristiinankaupunkiin, eikä ole yhdelläkään sanalla vakuuttanut tulevansa virkaan takaisin, jos häntä ei otetakaan palvelukseen Kristiinankaupunkiin”. Äkillisyyden lisäksi kaupunginkirjurin vaihdos aiheutti muutakin harmia. Johanin siirtyessä Kristiinankaupunkiin hänen haltuunsa jäi Vaasan veroluetteloita ja pöytäkirjoja useilta vuosilta. Vaasan pormestari Jacob Wilstadius kirjoitti hänelle asiasta useita kertoja, samoin kreivikunnan hopmanni Botvid Höök protestoi tuomiokirjojen puuttumista. Lopulta 7.8.1665 Vaasan pormestari ja raati ottivat Johanin Vaasassa sijainneen talon, pellot ja niityn vakuudeksi, kunnes asiakirjat saataisiin takaisin. Tämä ilmeisesti tehosi ja pöytäkirjat palautuivat puhtaaksikirjoitettuina, koska nykyäänkin voimme lukea niitä Johanin käsialalla Vaasan tuomiokirjaniteestä.
Johanilla olikin kiireitä vannottuaan pormestarin valan 21.11.1664, sillä hän oli ensimmäisen kerran Kristiinankaupungin valtiopäiväedustajana jo samana vuonna. Lisäksi edellinen kaupunginkirjuri Nils Pedersson oli ajautunut alkoholiongelmiin. Siksi Kristiinankaupungin tuomiokirjat onkin muutaman vuoden ajan laadittu ilmiselvästi Johanin käsialalla, jonka voi havaita esimerkiksi vertaamalla hakemistojen omintakeista tyyliä Johanin Vaasassa laatimiin. Johan toimi pormestarina kuolemaansa vuoteen 1691. Kaupunginkirjurin virka osana urakehitystä pormestariksi takasi Johanin jälkikasvulle sosiaalista vakautta, kun esimerkiksi hänen pojistaan Karl toimi kirkkoherrana ja Jakob postimestarina ja valtiopäivämiehenä. Johanin toiminta osoittaa, että kaupunginkirjurit kirjallisine tuotoksineen olivat aikalaisille tärkeitä. Kirjakielen kehitys ja sanaston vakiintuminen ei ollut vain kirkonmiesten, vaan myös virkamiesten vastuulla, eritoten jokapäiväisen hallinnollis-oikeudellisen kielenkäytön osalta. Siksi kaupunginkirjureita tuomiokirjoineen on syytä tutkia aiempaa syvällisemmin.
Petteri Impola
Kirjoittaja onFM, Suomen historian väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto. Tutkijana myös Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Kielen asiantuntijat, menneisyyden tallentajat: Kaupunginkirjureiden ammattikunta, toimijuus ja kielenkäyttö Ruotsin valtakunnassa varhaismodernina aikana 1614–1714 (Kaski). Lisätietoja: www.jyu.fi/kaski
Impola, Petteri, Karonen, Petri & Lönnroth, Harry. 2020. Språkbruk i svenska städer under tidigmodern tid. Ny metod för att analysera ordförrådet i domböcker från 1600-talet. Historisk Tidskrift för Finland, 105:3, 267–291.
Karonen, Petri. 1994. Kämnerinoikeudet Suomen kaupungeissa suurvalta-ajan alkupuolella (noin 1620–1660). Studia historica Jyväskyläensia 48. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 164–165, 312. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4361-5. Luettu 20.3.2021.
Luukko, Armas. 1971. Vaasan historia 1, 1606–1721. Vaasan kaupunki, 388–389.
Thylin-Klaus, Jennica. 2019. Stadsskrivare på 1600-talet. Teoksessa Marika Tandefelt (red.) Finländsk svenska från medeltid till 1860. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 829. Helgingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 127–145. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-978-951-583-482-9. Luettu 29.3.2021.
Åkerblom, K. V. 1926. Stadsskrivare i Vasa på 1600-talet. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja X, 1926. Julk. 1927.Helsinki: Suomen sukututkimusseura, 394–396.
Suomalaisella lakikielellä on takanaan jo monisatavuotinen historia. Kirjalliset ensiaskeleet otettiin todennäköisesti 1580-luvulla, jolloin laadittiin ensimmäinen lakikirjasuomennos, kuningas Kristofferin maanlaki. 1600-luvun edetessä suomenkielistä lakitekstiä oli yhä enemmän, sillä omat suomennoksensa saivat myös kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki, kirkkolaki, sota-artiklat sekä metallien ja mineraalien louhintatyötä käsittelevät ns. vuorityöasetukset.
Ensimmäiset lakitekstit olivat ruotsin kielestä käännettyjä, ja suomentajien on pitänyt parhaan harkintansa mukaan kääntää myös sellaisia termejä, joita tuskin on arkikielessä viljelty paljoakaan. Hyvä esimerkki on nykykielen termi pesänkavallus, jota ennen lakiteksteissä on esiintynyt monia muitakin ehdokkaita saman käsitteen nimityksenä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan pesänkavallus on ”rikos, johon tietynlaisen yhteisön (esim. kuolinpesän tai yhtiön) jäsen syyllistyy anastaessaan yhteisön omaisuutta”. Vanhoissa lakiteksteissä kyse on usein siitä, että joku varastaa omaisuutta omilta perheenjäseniltään.
Kuningas Kristofferin maanlain ensimmäinen suomentaja oli Tukholmassa työskennellyt suomalainen pappi Martinus Olavi, joka tunnetaan historiankirjoissa arvokkaasti myös nimellä herra Martti. Kirkonmiehenä Martinuksen sydäntä lähellä olivat varmaankin enemmän hengelliset asiat kuin lainsäädäntö, sillä hänen käännöstyönsä ei kaikilta osin ansaitse parasta mahdollista arvosanaa. Esimerkiksi pesänkavallusta merkitsevä ruotsinkielinen lakitermi on epähuomiossa käännetty väärin. Termi esiintyy tekstissä kahdessa kohdassa, joista toinen on lainkohtien sisällysluettelo ja toinen varsinainen lakiteksti, johon sisällysluettelo viittaa. Sisällysluettelon suomennos on paatin varkaus ja varsinaisen tekstin suomennos on paatin siirtäminen. Mikä on saanut Martinuksen ajatukset harhautumaan pesänkavalluksesta veneilyyn?
Virheen taustalla on erehdys ruotsinkielisen yhdyssanan hahmottamisessa. Alkukielinen sana on bodräkt. Ruotsinkielinen lakikirja painettiin vuonna 1608, joten tätä ennen koko maassa oltiin yksinomaan käsikirjoitusten varassa, ja niiden kirjoitusasuissa oli vaihtelua. Vanhoissa lähteissä bodräkt-sanasta tunnetaan esimerkiksi asut bodraet, bootzdret ja botz draeth. On mahdotonta tietää täsmällisesti, minkälainen kirjotusasu termillä oli Martinuksen tuntemassa ruotsinkielisessä lähteessä. Ilmeistä kuitenkin on, että Martinus on hahmottanut yhdyssanan alkuosan olevan båt, vaikka todellisuudessa yhdyssanan osat ovat bo ja dräkt. Väärinkäsitystä on varmasti edesauttanut se, että tekstissä edeltävä lainkohta käsittelee kalojen ja kalaverkkojen varastamista. Veneily lienee tuntunut teemaan sopivalta ajatukselta.
Martinuksen alkuperäinen suomennoskäsikirjoitus on kadonnut, mutta siitä tunnetaan useita kopioita, joihin kaikkiin käännösvirhe on päätynyt mukaan. Siitä huolimatta virhe on kyllä havaittu ja tiedostettu jo varhain. Martinuksen lainsuomennoksen pohjalta uudistetun käännöksen kuningas Kristofferin maanlaista laati 1600-luvun alussa Kalajoen kirkkoherra Ljungo Thomae, joka tunnetaan yleisesti myös Ljungo Tuomaanpoikana. Hän huomasi ja korjasi Martinuksen käännösvirheen ja käyttää samoissa kohdissa termejä talouden haukutelemus (=houkutteleminen) ja talouden wiettelemys. Oman suomennoksensa esipuheessa Ljungo arvostelee edeltäjänsä työtä, tosin nimeä mainitsematta, koska ensimmäisen lainsuomentajan henkilöllisyys ei ollut hänen tiedossaan.
Seuraavan maanlainsuomennoksen laati lainlukija Abraham Kollanius vuonna 1648. Hän puolestaan valitsi ilmaisut taloin cappalten kätkeminen ja taloin cappalen culjettaminen. Kaikissa kolmessa lainsuomennoksessa huomiota herättää se, että käsitteestä käytetään kahta eri termiä. Tarkastelemani ruotsinkieliset lähteet eivät selitä asiaa, joten syy jää arvailun varaan. Kenties Martinuksen kohdalla kyse on vain pienimuotoisesta huolimattomuuteen perustuvasta epäjohdonmukaisuudesta, ja muut suomentajat ovat halunneet syystä tai toisesta noudattaa tätä esikuvaa. Mainitut suomennokset ovat olemassa ainoastaan käsikirjoituksina. Ljungon ja Kollaniuksen tekstit kyllä pyrittiin saamaan painoon, mutta asia ei kummassakaan tapauksessa edennyt loppuun asti. Painetun lakikirjan puuttuminen on varmasti osaltaan hidastanut termien vakiintumista.
Suomenkielinen painettu koko kansaa koskeva lakikirja näki päivänvalon vuonna 1759, kun Ruotzin Waldakunnan Laki ilmestyi. Siinä puolestaan käytetään vastaavassa yhteydessä ilmaisua salainen cotowiemä. 1800-luvulla suomen kieltä alettiin toden teolla kehittää monilla käyttöaloilla, myös lakikielen termien osalta. Sen ajan lähteissä puhutaan yleisesti kotivarkaudesta ja pesävarkaudesta. Vuonna 1880 valmistunut Elias Lönnrotin suursanakirja ei vielä tunne pesänkavallusta, mutta vuonna 1883 ilmestyi Ruotsalais-Suomalainen Laki- ja Wirkakielen Sanasto, johon sana sisältyy.
Harri Uusitalo
Kirjoittaja on lakikielen kehitykseen perehtynyt suomen kielen tutkija Turun yliopistosta.
1600-luvun tuomiokirjat ovat usein sekoitus tarkkaa tapahtumien kuvailua ja toisaalta yleisempää selostusta. Se on näille lähteille tyypillistä. Keskikesällä 1657 Turun tuomiokapitulissa käsiteltiin Maskun kihlakunnan maarovasti Henrik Hoffmania koskevaa asiaa. Hänen kanssaan tuomiokapituliin saapui Gertrud Sigfredsotter. Maarovastin ja Gertrud Sigfredsdotterin välisestä tapauksesta ei kuitenkaan selviä kovinkaan paljon. Pöytäkirjasta saamme tietää, että maarovasti Hoffman on kerran saavuttuaan Maskun Kankaisiin suunnannut kellariin katsoakseen siellä tekeytymässä ollutta olutta. Gertrud Sigfredsdotter kuvaili tarkasti tuomiokapitulille, kuinka rovasti käveli läpi salin ja lukitsi perässään ovet niin saliin kuin kellariin. Myöhemmin Gertrud Sigfredsdotter kertoi, että maarovasti tuli sisään pirttiin. Lisäksi pöytäkirjassa kerrotaan Gertrud Sigfredsdotterin tunnustaneen Maskun käräjillä, että hänet oli saattanut raskaaksi tonttu tai haltija.
Maskun kihlakunnan maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin tapaus on poikkeuksellisen fragmentaarinen ja sekava. Tämä johtuu siitä, että se on suurimmaksi osaksi sensuroitu.
Consistorii ecclesiastici protokoller I, s. 99.
Suurin osa Turun tuomiokapitulin 1600-luvun pöytäkirjoista on tuhoutunut kaupunkia koetelleissa tulipaloissa. Pöytäkirjat ovat säilyneet heinäkuusta 1656 syyskuuhun 1661 ja ne julkaisi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomen Kirkkohistoriallisen Seura. Kun pöytäkirjoja toimitettiin painettavaksi, katsoi seuran hallitus, että maarovastia koskevan tapauksen sisältö oli niin siveetöntä tai hävytöntä (sv. obscen), että suuri osa siitä on jätetty julkaisematta.
Julkaistuun versioon jätettyjen tekstifragmenttien perusteella voisi olettaa, että kyse on maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin välisen seksuaalisen aktin kuvaamisesta. Tapauksessa esitetyt viittaukset ovien lukitsemiseen ja Gertrud Sigfredsdotterin lapsen isän henkilöllisyyteen viittaisivat tähän. Nykyajan historiantutkija jää pohtimaan, mikä parin välillä tapahtunut voisi olla sellaista, ettei sitä voinut painaa lähdejulkaisuun.
Turun tuomiokapitulin pöytäkirjojen julkaiseminen ajoittuu lähdejulkaisujen kulta-ajan loppukauteen. Tällöin julkaistiin myös Turun tuomiokirkon Musta kirja sekä Finlands medeltidsurkunder, kuten Taina Saarenpää osoittaa väitöskirjassaan Turun tuomiokirkon Musta kirja ja lähteiden julkaisemisen jatkumo Suomessa varhaismodernista digitaaliseen aikaan (2019). Lähteiden julkaiseminen oli laaja eurooppalainen ilmiö, jonka tavoitteena oli kansallisen menneisyyden rakentaminen sekä lähteiden saavutettavuuden parantaminen. Maarovastia kohtaan esitetyt väitteet sopivat huonosti kansallisen menneisyyden rakentamisen tarinaan. Samaan aikaan siveettömyyden kanssa maarovastia syytettiin ahneudesta. Näiden syytteiden seurauksena hänet pidätettiin virastaan kolmen kuukauden ajaksi. Turun hiippakunnan paimenmuiston mukaan Hoffman vapautettiin syytteistään ja hän sai palata virkaansa. Ehkä Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallitus katsoi, että on tarpeetonta julkaista maarovastia vastaan esitettyjä väitteitä, joista hänet vapautettiin. Ei ollut syytä tuoda pappissäädyn ylimpiin kuuluneen miehen moraalin kyseenalaistamista jälkipolvien tietoon.
Historiantutkimus on muuttunut valtavasti 1800- ja 1900-lukujen taitteesta tutkijoiden suunnatessa huomionsa suurista kansallisista tarinoista kohti arkea, tunteita, yksilöitä, vähäosaisia, seksuaalisuutta ja sukupuolia. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on alettu keskustella myös tutkijan etiikasta. Onko tutkimuksemme tirkistelyä vai ymmärryksen lisäämistä, kuten Pirita Frigren kysyy artikkelissaan Historiantutkimuksen etiikka -teoksessa (2017)? Minun on kysyttävä itseltäni tutkijana, miksi haluan tietää, mitä Gertrud Sigfredsdotter kertoi tuomiokapitulille. Haluanko vain tietää mehukkaita yksityiskohtia jo kauan sitten kuolleiden ihmisten elämästä, ja kummastella heidän outoa kulttuuriaan, jossa näin yksityiset asiat tuotiin oikeuteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi.
Tässä tapauksessa on luettava alkuperäinen tapaus, jotta sen voi asettaa muiden vastaavien tapausten kontekstiin. Poikkeaako maarovasti Hoffmanin tapaus muista? Lähdejulkaisusta selviää, että Gertrudia on kuultu myös Maskun käräjillä, jolloin voidaan etsiä tietoa hänen ja maarovastin välisestä tapauksesta myös toisesta lähteestä. Tapaukseen mielenkiintoisen kerroksen tuo Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallitus, joka vaikuttaa omalla päätöksellään nykyistenkin historiantutkijoiden tutkimukseen. Kaksi sataa vuotta sitten tehty työ on edelleen hyödyksi vanhempien aikojen tutkijoille, mutta tutkijan tulee tiedostaa julkaisujen lähtökohdat ja julkaisutoiminnan ajankohdan periaatteet. Meidän on edelleen palattava ja päästävä palaamaan tarvittaessa alkuperäislähteille. Tästä maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin tapaus on erinomainen esimerkki ja muistutus.
Mitä Gertrud Sigfredsdotter väitti kellarissa tapahtuneen? Miksi se oli niin siveetöntä tai hävytöntä, ettei sitä voinut painaa lähdejulkaisuun? Tarkat vastaukset näihin kysymyksiin selvinnevät Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallituksen pöytäkirjoista ja Turun tuomiokapitulin pöytäkirjoista, jotka jo odottavat minua Kansallisarkiston Turun toimipisteen tutkijasalissa.
Mari Välimäki Kirjoittaja on Turun yliopiston Suomenhistorian tohtorikoulutettava ja Uuden ajan alun verkoston toimikunnan puheenjohtaja, jonka esiaviollisia suhteita 1600-luvun Ruotsissa käsittelevä väitöskirja on parhaillaan esitarkastuksessa.
Artikkelikuva:
Wikimedia Commons
Lähteet:
Consistorii ecclesiastici aboënsis protokoller I–II. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia II & III. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura 1899 & 1902.
Frigren, Pirita, ”Tirkistelyä vai ymmärryksen lisäämistä? Historiantutkija arkaluontoisista asioista kirjoittamassa”. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017, 51–70.
Väänänen, Kyösti, ”Henricus Johannis Hoffman”. Teoksessa Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721. Studia Biographica 9. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001022 (viitattu 29.9.2020)
Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston nettisivut ja blogi on julkaistu!
Alkuvuodesta 2019 ympäri Suomea hajaantuneet varhaismodernistit huomasivat tilauksen uudelle verkostolle, joka toisi yhteen aikakauden tutkijoita ja opiskelijoita: uuden ajan alun tutkimuksen verkosto oli syntynyt. Nyt verkosto on kypsynyt uuteen kukoistukseen uusien verkkosivujensa ansioista. Sivuilla voi käydä tutustumassa jäseneksi liittymiseen, lukemassa blogia (ja ehdottamassa aihetta!), tutustumassa verkoston toimikuntaan ja tsekkaamassa tietoa seuraavista tutkimuspäivistä. Verkoston kuulumisia voi seurata myös Twitterissä ja Facebookissa. Toimikuntaan puolestaan saat yhteyden sähköpostiosoitteella toimikunta@uudenajanalku.fi
🇬🇧At the beginning of the year 2019 early modernists across Finland felt the need for a new network to bring together scholars and students interested in early modern times: The Network for Early Modern Research in Finland was born. Now the network has blossomed into young adulthood with its new website. On the website you can learn about how to join the network, read the blog (or suggest a subject!), get to know the Committee, and check out information about the newest Research Days. You can follow the Network also on Twitter and Facebook, and reach the Committee at toimikunta@uudenajanalku.fi.
Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston blogissa julkaistaan alan tutkijoiden ja opiskelijoiden tekstejä. Blogiin ovat tervetulleita niin lyhyemmät kuin pidemmätkin katsaukset ajankohtaisesta tutkimuksesta. Onko vastaasi tullut jotain, mistä haluaisit kertoa, mutta aihe ei aivan riitä artikkeliksi asti? Askarruttavatko metodit? Haluaisitko tuoda muiden aikakauden tutkijoiden tietoon, mitä olet tutkimassa? Kaikkeen tähän ja muuhun ajatusten pyörittelyyn soveltuu verkoston blogi. Kirjoituksen voi kirjoittaa suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Tekstin pituuden tulisi olla noin 500–800 sanaa ja tyylin yleistajuista. Hankithan tekstiäsi varten ainakin yhden kuvan, jolla on vapaa käyttöoikeus. Lähetä meille myös linkit sosiaalisiin medioihisi, joista toivot mainittavan.
Ehdota tekstiä kirjoittamalla suoraan toimittajille, Minna Hoville (minna.hovi@uniarts.fi) ja Petteri Impolalle (petteri.s.impola@jyu.fi)
🇬🇧 The blog of the Network publishes texts from scholars and students of the field focusing on topical research. Have you come across something interesting, but not quite enough to make a full article on? Are you perplexed about methods? Would you like to make the topic of your research known for other scholars in your field? All these are great reasons for writing a blog text. You can write in Finnish, Swedish, and English. The lenght should be 500-800 words, and the style should be more conversational and casual than a journal article. We advise you to secure at least one image with image rights. Send us also your social media links.
Suggest a post by writing to the editors directly: Minna Hovi (minna.hovi@uniarts.fi) and Petteri impola (petteri.s.impola@jyu.fi)
