Tekijä: Petteri Impola

Kaikki joukolla vanhoja käsialoja tulkitsemaan

Kaikki joukolla vanhoja käsialoja tulkitsemaan

Kyky lukea vanhoja käsialoja on historiantutkijan ja lähitieteiden edustajien perustaito, mikäli tutkimuskohteena on 1900-luvun alku tai sitä vanhemmat vuosisadat. Paleografia on tekstuaalitieteiden tutkimusala, joka tutkii kirjoitusmerkkien, kirjoitusvälineiden ja ennen muuta kirjoittamisen kehitystä. Ymmärrys kirjainten ja käsialojen kehitysvaiheista auttaa myös niiden ajoittamisessa ja tulkitsemisessa. Esimerkiksi varhaismodernin ajan Ruotsissa vallitseva käsialatyyli oli saksalainen eli uusgoottilainen tyyli, jonka yleisilme vaihteli vuosisadoittain. Se poikkesi läntisen ja eteläisen Euroopan latinalaisesta kirjoitustyylistä, joka tuli Suomessa vallitsevaksi, ja sittemmin nykylukijalle tutuksi, tyyliksi vasta 1800-luvun aikana.

Perusopintojen aikaan tutustuin vanhojen käsialojen tulkinnan perusteisiin muun muassa 1600-luvun tuomiokirjoja sekä 1800-luvun kirkonkirjoja sisältäneiden harjoitusten myötä. Tehtävät olivat varsin mekaanisia, mutta viime kädessä vanhojen aineistojen tulkinnan opetteleminen vaatii kärsivällisyyttä ja istumalihaksia. Kandidaatintutkielmaa varten sain tulkittua muutamia oikeudenkäyntipöytäkirjojen tapauksia, graduun useita kymmeniä. Tuolloin oma työskentely tuntui kovin hitaalta – mitä se varmasti olikin – mutta toisaalta taidot olivat muutaman vuoden tasaisen uurastamisen myötä huomattavat verrattuna alkupisteeseen.

Sittemmin olen ollut kehittämässä vanhojen käsialojen opetusta niin Jyväskylän yliopiston, avoimen yliopiston kuin kansalaisopistojen tunneilla. Lisäksi olen muutamana vuotena pyörittänyt Agricola – Suomen humanistiverkon kautta valtakunnallista paleografia-verkkokurssia. Vanhojen käsialojen tulkitsemisen opetuksessa olen korostanut erityisesti sitä, että perustaidot ja ymmärrys niiden itsenäisen kehittämisen potentiaalista on riittävää. Osa itsekriittisistä opiskelijoista on kurssien päätyttyä hieman harmissaan, kun eivät saa laajojen harjoitustehtävien tulkintojaan sataprosenttisella kirjaintarkkuudella oikein. Yritänkin painottaa, että aihepiiri on niin haastava, että jokainen voi olla tyytyväinen, kunhan saa aineistoista tulkittua suurimman osan ja eritoten ymmärrettyä olennaisen. Yhden kurssin jälkeen kukaan ei ole täydellisen valmis uuden ajan alun lähteiden tulkitsija, mutta ilokseni useimmat opiskelijat ovat siinä hämmästyttävän taitavia, taidollisen loppusilauksen syntyessä vuosien harjaantumisen myötä.

Kursseilla aloitan tehtävät helpommista 1800- ja 1900-luvun taitteen aineistoista. Tehtävien edetessä varhaisempiin vuosisatoihin olen lopulta viimeisinä opetuskertoina luetuttanut 1500-luvun käsialaa. Siihen voi opettajan kanssa sukeltaa yhdessä turvallisesti ja vaikka kaikki Kustaa Vaasan ajan aineistot eivät parin kokeilukerran jälkeen selkeytyisi täydellisesti, ovat opiskelijat syväsukelluksen jälkeen huomanneet, kuinka helppoa on palata kurssin alussa mahdottomilta tuntuneisiin 1700- ja 1800-luvun aineistoihin. Koen tärkeänä, että jokainen opiskelija saisi onnistumisen kokemuksia. Tässä on kuitenkin suuria eroja: osalle 1600-luvun tuomiokirja voi olla luontaisesti helpompaa luettavaa kuin 1800-luvun kirkonkirjat. Siksi harjoituksia on hyvä olla eri vuosisadoilta eri käsien kirjoittamina erilaisista aineistotyypeistä.

Kuten muillakin kursseilla, on paleografian opetuksessa kyse teoreettisen perustan sisäistämisestä ja rajatusta määrästä harjoitteita. Todelliseksi ammattilaiseksi tullaan vasta toistojen myötä, esimerkiksi pro gradu -tutkielmaa tai väitöskirjaa työstettäessä. Kohtalaisen kokeneena vanhojen aineistojen lukijana opin itsekin yhä uutta. Lähes jokaisella tuomiokirja-aukeamalla on ilmaus tai pari, jotka aiheuttavat tulkintavaikeuksia joko käsialan epäselvyyden takia tai jos sanat eivät ole merkitykseltään entuudestaan tuttuja. Oikeastaan tutkijan arjessa näiden pähkinöiden selvittäminen on virkistävää, vaikka välillä tutkimuksen kokonaisuuden kannalta toissijaisten sanojen tulkinta imee turhankin aikaa vievästi mukaansa. Mutta kyse on nimenomaan kumuloituvasta oppimisesta, tietotaitoa ja samalla ymmärrystä tutkimuskohteesta karttuu huomaamatta lisää, kun ottaa pähkinöitä purtavakseen.

Tulevina vuosina opiskelijoiden valmiuksia lukea uuden ajan alun ja keskiajan käsinkirjoitettuja lähteitä tulee haastamaan sekin, että kaunokirjoituksen pakollinen opetus loppui peruskouluissa vuonna 2016 – vaikka sitä yhä voi osassa kouluja opetella valinnaisaineena. Käsialakiemuroiden lisäksi varhaismodernin Suomen ja Ruotsin lähteissä haasteen asettaa ruotsin kieli, vanhahtava sellainen. Osa opiskelijoista lyö jo pelkän ruotsin takia neliraajajarrutuksen päälle: ”ei pysty”. Tätä kovin reaktiivista hidastetta olen opetuksessa purkanut siten, että ensiksi harjoitellaan tulkitsemaan teksteistä erisnimiä, jotka eivät vaadi kielipäätä. Tämän jälkeen on edetty etsimään teksteistä ruotsin kielen yleisimpiä sanoja, kuten är, efter, det, men, april, han/hon, som, jotka varmasti jokainen tuntee. Tässä vaiheessa yleensä jo huomataan, että erisnimien ja perussanaston auettua puuttuu virkkeistä enää vain muutamia erityisempiä sanoja, jotka nekin lopulta avautuvat helpommista sanoista löytyviin kirjaimiin vertaamalla. Ylipäätään vanhojen asiakirjojen sanasto on suppeaa: kuten kirjaimet koukeroineen, alkaa sanastokin hyvin pian toistaa itseään. Tavoitteena onkin siirtyä heti kun mahdollista tarkastelemaan yksittäisten kirjainten sijaan sanoja ja niiden muodostamia loogisia kokonaisuuksia.

Olen yksi Vanhojen käsialojen lukuoppaan (Gaudeamus 2021/2023) toimittajista. Teos sisältää vinkkejä vanhojen käsialojen tulkintaan harjoitteineen ja painottaa erilaisten aineistojen rakennetta ja sisältöä lähdekriittisesti: vanhan aineiston tulkinta on helpompaa, kun jo etukäteen ymmärtää, mitä lähde todennäköisimmin sisältää. Olenkin huomannut, että mitä enemmän jaksaa nähdä vaivaa sen eteen, että harjoitusaineistot sisältäisivät kontekstiltaan mielenkiintoista juttuja, sitä innostuneempia ja motivoituneempia opiskelijat ovat syventymään ja käyttämään aikaresurssejaan vaikean taidon opettelemiseen. Esimerkiksi tuomiokirjan äärellä jaksaa istua omaa tulkintaa nysväämässä, jos lähtötietona tietää sen sisältävän 1600-luvun ihmiskohtaloita esimerkiksi salavuoteusoikeudenkäynnistä. Omana opiskeluaikanani kirjaimia tulkittiin välillä varsin mekaanisesti kirjainten ja yksittäisten sanojen itsensä takia, ei niinkään mielekkään tapauksen ja sen kontekstin avaamiseksi. Omien kurssieni päätteeksi olenkin edennyt tehtäviin, joissa en enää toivo kirjaintarkan transkription kirjoittamista, vaan pyydän vastauksia sisältökysymyksiin: tekstiä pitää osata lukea, mutta nimenomaan löytäen olennaisimmat asiat. Tällöin yksittäiset sanat eivät enää jumiuta tulkintaa, mikäli aineistoa pystyy muutoin lukemaan riittävällä tarkkuudella.

Väitän, että vanhojen käsialojen tulkitsemisen ja laajemmin paleografian taitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin. Mutta miksi, kun hiljalleen esimerkiksi Kansallisarkistonkin aineistoihin laajenee automaattinen tekstintunnistus ja koneluenta Transkribus-yhteistyön myötä? Olenko opettajana ja tutkijana neliraajajarrutuksessa vastustamassa vääjäämätöntä kehitystä? Mielestäni en, koska pidän vanhojen tekstien tulkinnan taitoa historia-alan ammattilaisen perustaitona, josta tulee tuntea ammattiylpeyttä. Kaikkien miljoonien ihmisten, jotka hyödyntävät tekoälyä ei tarvitse tuntea syvällisesti sen toimintaperiaatteita algoritmeineen ja laskentatehoineen. Samoin kattolamppua käyttääkseen ei tarvitse olla sähköasentaja. Sen sijaan tekoälyohjelmoijan olisi syytä osata koodata, samoin sähköasentajan olla ammattiinsa kouluttautunut. Vastaavasti koen, että vaikka suuren historiasta kiinnostuneen massan kannattaa lähestyä menneisyyttä kustannustehokkaasti ja saavutettavasti automaattisen tekstintunnistuksen avulla tuntematta käsialoja sen tarkemmin, on historian ammattilaisten kuitenkin syytä kouluttautua paleografian perustaitoihin ja harjoittaa itseään vanhojen aineistojen itsenäisessä tulkinnassa.

Tekoälyn hyödyistä mutta myös sen virheistä ja vaaroista käytävä keskustelu on vasta alullaan. Historia-alalla juuri akateemiset tutkijat ja arkistoalan ammattilaiset toimivat portinvartijoina, mikäli vanhojen aineistojen koneellisessa tulkinnassa syntyy ongelmia. Jos ammatti-ihminen ei osaa tarvittaessa korjata koneen virheitä, niin kuka sitten. Vain inhimillisen pääoman myötä valta pysyy viime kädessä ihmisellä, ei koneella. On ilmiselvää, että tutkijoiden kannattaa hyödyntää koneluentaa, koska niin voidaan käydä tehokkaasti läpi isoja aineistomassoja. Silti vähänkään laadullisemmat tutkimusaiheet vaativat myös aineistoyksityiskohtien lähempää tarkastelua, jolloin on syytä pystyä silmäilemään myös alkuperäisaineistoja. Sanatarkat ilmaisut on tulisi aina tarkastaa alkuperäislähteestä koneluennan tuottamien mahdollisten virhetulkintojen välttämiseksi.

Olen parhaillaan tutkijana Ruotsin 1600-luvun kaupunginkirjureita ja heidän laatimiaan tuomiokirjoja analysoivassa hankkeessa. Tutkimuksessa hyödynnetään myös koneluentaa, mutta koska hankkeemme on kiinnostunut nimenomaan kaupunginkirjurien erilaisista käsialoista ja persoonallisesta kielenkäytöstä luemme isojakin aineistomassoja lävitse omin silmin. Koneen tuottama transkriptio ei nimittäin paljasta esimerkiksi niitä kohtia, joissa käsiala vaihtuu yllättäen kesken tuomiokirjaniteen. Käytännössä lähes kaikissa Ruotsin kaupungeissa on tuomiokirjoja laatineita (apu)käsiä ollut enemmän kuin virassa olleita kaupunginkirjureita. Koneluento ei myöskään osoita kirjurin tekemiä pieniä mutta olennaisia merkintöjä, esimerkiksi hänen korostettuaan tiettyä sanaa muuta teksti paksummilla kirjaimilla, alleviivauksin tai koristeellisemmin sulkakynän vedoin. Sen sijaan tällaiset tehokeinot on helppo havaita ihmissilmällä.

Hovioikeus on merkinnyt alleviivauksin huomioita Kajaanin raastuvanoikeuden tuomiokirjaan vuodelta 1686. Esimerkiksi kaupunginkirjurin toisteinen kirjoitusvirhe ”pitäjänpitäjänkirjuri” (Sochne Sochne Skrifwaren) on alleviivattu. Samoin alempana kirkkoherra Jakob Teudschoviuksen sukunimen omituinen kirjoitusasu (Teuscovi) on huomioitu. Kuva: Kansallisarkisto.

Kokemukseni perusteella alkuperäisaineistojen lukeminen omin silmin ja tulkinnoin on ylipäätään hyvä tapa syventyä tutkittavaan aikakauteen, käsinkosketeltavalla ja inhimillisellä tasolla. Koska historiatiede tutkii menneisyyttä viime kädessä tekstien avulla, on ainakin joskus hyvä vilkaista alkuperäisaineistojen ilmettä ja miettiä niitä ihmisiä, jotka ovat laatineet aineiston satoja vuosia aiemmin persoonallisella tyylillään. Työergonomisesti järkevän etä- ja koneluennan vaarana on se, että tutkija etääntyy menneisyyden artefakteista, joten ainakin välillä on hyvä harjoittaa myös aineiston itsenäistä lähiluentaa. Siksi vanhojen käsialojen tulkinta on perustaito, joka on hyvä löytyä takataskusta vähintään tarvittaessa. Kannustan siis jokaista varhaismodernista ajasta kiinnostunutta uusien teknologioiden suomien mahdollisuuksien ohessa opettelemaan ja aika ajoin ylläpitämään henkilökohtaisia paleografian taitoja. Se tekee tutkimuksesta myös inhimillisempää!

FM Petteri Impola on väitöskirja- ja projektitutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Hän tutkii parhaillaan kaupunginkirjureita 1600-luvun Ruotsissa Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Kielen asiantuntijat, menneisyyden tallentajat: Kaupunginkirjureiden ammattikunta, toimijuus ja kielenkäyttö Ruotsin valtakunnassa varhaismodernina aikana 1614–1714 (Kaski).

Kaupunginkirjurit tuomiokirjojen laatijoina ja tutkimuskohteina

Kaupunginkirjurit tuomiokirjojen laatijoina ja tutkimuskohteina

[…] tuonen tualle sinun sias,

Siwus kiwen sinisen,

maxankarwaisen Madon

löhen mustan leuka luille,

Tuonen hauwin hampahisen

kukon korwihin kowihin,

ilman linun istumille.

Näihin sanoihin päättyy loitsu Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjassa 30.6.1658. Loitsu oli väkevä todiste taikuussyytteessä Claara Jöransdotteria vastaan. Päätöksestä kirjata loitsu muistiin poikkeuksellisesti suomeksi muutoin Ruotsin valtakunnan hallintokielellä eli ruotsiksi laadittuun asiakirjaan vastasi Vaasan tuolloinen kaupunginkirjuri Johan Hansson (Houru, Hoffreen). Hänen tarkoituksenaan oli todennäköisesti raportoida oikeustapaus mahdollisimman tarkasti hovioikeudelle, joka luki kerran vuodessa puhtaaksikirjoitetut eli renovoidut tuomiokirjat. Näin hovioikeus valvoi alioikeuksien toimintaa ja antoi lopulliset tuomiot vakavimmissa rikoksissa.

Oikeuslaitoksen ja kaupunkihallinnon kehittyessä voimallisesti 1600-luvun Ruotsissa korostui kaupunginkirjurien merkitys kirjallisina toimijoina. Hovioikeudet vaativat alioikeuksilta yhä huolellisempaa oikeudenkäyttöä, ja oikeustapaukset tuli kirjata aiempaa täsmällisemmin muistiin. Tämä konkretisoitui tuomiokirjojen pituuden kasvuna. Näin tuomioiden oikeudellisuutta voitiin valvoa, ja päätöksiin voitiin tarvittaessa palata. Samalla aikalaisten oikeusturva parani. Alkuesimerkin kaltaisissa poikkeuksellisissa tapauksissa kaupunginkirjureilta vaadittiin laajoja kielellisiä taitoja, kun oikeudessa punnittiin monimutkaista tapausta, jota saatettiin käsitellä useina istuntokertoina. Seikkaperäisellä kielenkäytöllään Johan Hansson teki palveluksen aikalaisille mutta tuli samalla tallentaneeksi harvinaisen otteen suomenkielistä kansanperinnettä – joka on nykylukijoiden iloksi tallennettu Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokantaan.

Jokaisessa kaupungissa tuli olla kaupunginkirjuri eli kaupunginsihteeri, joka tuki pormestarien ja raatimiesten johtamaa kaupunkihallintoa ja oikeudenkäyttöä. Kaupunginkirjuri laati raastuvanoikeuden asiakirjat ja avusti toisinaan kirjallisesti yksityishenkilöitä. Asema oli arvostettu mutta työläs. Tiivistä käsialaa käyttänyt Johan Hansson laati ja allekirjoitti Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjan ensimmäisen kerran jo vuonna 1655, vaikka hän vannoi virkavalansa kaupunginkirjuriksi vasta tammikuussa 1656. Hänellä ja virkakumppaneillaan oli keskeinen rooli hallintoaan tehostavassa Ruotsissa, mutta kaupunginkirjureita on tutkittu varsin vähän ja käsitelty usein vain virkakoneiston harmaana massana. Todellisuudessa kaupunginkirjurit erosivat taustaltaan ja olivat toimijoina monitahoisia niin virassaan kuin sen ulkopuolella. Ylipäätään kaupunginkirjurin toimenkuva, palkkaus ja sosiaalinen asemoituminen vaihtelivat kaupungeittain.

Tyylitelty otsake Vaasan raastuvanoikeuden vuoden 1655 tuomiokirjan kansilehdellä on luultavasti Johan Hanssonin laatima. Koristeellisuudessaan se poikkesi aiempien vuosien tyylistä.

Jyväskylän yliopistossa käynnistyneessä Kaski-hankkeessa tutkitaan kaupunginkirjureita 1600-luvun Ruotsissa. Hanke yhdistää kielentutkijat (Harry Lönnroth; Theresia Pettersson, Södertörns högskola) ja historiantutkijat (Petri Karonen, Petteri Impola). Nämä tieteenalat ovat perinteisesti tutkineet tahoillaan niin tuomiokirjoja kuin kirjureita. Tutkimusintressit ovat olleet varsin tieteenalaspesifejä, jolloin tutkimusyhteistyö on jäänyt vähäiseksi. Kaski-hankkeessa yhdistetään ensimmäistä kertaa molempien tieteenalojen osaaminen systemaattiseen tutkimukseen kaupunginkirjureista ja heidän kielenkäytöstään.

Hankkeessa laaditaan matrikkeli ja prosopografinen tietokanta, joissa on tällä hetkellä tiedot lähes kolmestasadasta kaupunginkirjurista ympäri Ruotsia. Niiden avulla tutkitaan ammattikuntaa, sen jäseniä, toimenkuvaa, tietotaitoja ja sosiaalisia rakenteita. Tietoa saadaan esimerkiksi kaupunginkirjurien (kieli)taustoista, urakehityksestä ja asemoitumisesta osaksi hallintokoneistoa ja kaupunkiyhteisöjä. Tarkempien tapausanalyysien avulla tarkastellaan heidän arkitoimijuutta. Esimerkiksi Johan Hansson oli kirjallisesti kouliintunut jo maaherra Thure Ribbingin kirjurina. Vakaasta ammattitaidosta kertoo hänen vuosipalkkansa nostaminen 350 kuparitaaleriin, joka oli lähellä pormestarin palkkaa, mutta työtä oli paljon. Vaasassa hänen vastuullaan olivat raastuvan- mutta myös kämnerinoikeuden pöytäkirjojen sekä kaupungin tilien ja veroluetteloiden laatiminen. Lisäksi ensisijaisesti pitäjänkirjurille tarkoitettua kirjurinkappaa vastaan hän laati Höstveden ja Runsorin talojen henki-, kymmenys- ja laivamiehenluettelot. Kaupunginkirjurit edustivat hallinnollista jatkumoa raadin vaihtuessa tiheämpään. Tosin osa kaupunginkirjureista oli itsekin raatimiehiä, kuten Johanin seuraaja Baltzar Baltzarsson. Pienissä kaupungeissa virka saattoi olla jopa yhdistetty pormestarin toimeen. Tämä ei ole yllättävää, koska usein kaupunginkirjurit olivat (lain)oppineempia ja kirjoitustaitoisempia kuin porvaristo keskimäärin.

Kaupunginkirjuri-tietokantaan yhdistetään kielitieteellisiä merkintöjä kieli- ja oppitaustan osalta, mutta ennen kaikkea heidän tuottamastaan kielestä, joka on suoraan luettavissa esimerkiksi tuomiokirjoista. Lisäksi historiallinen kielitiede ja filologia yhdistetään historiantutkimuksen kanssa valikoitujen yksittäisten kaupunginkirjurien tuottamien aineistojen analyysiin. Hankkeessa onkin jo alettu kehittää monitieteisiä menetelmiä. Näin voidaan vertailla esimerkiksi sitä, mitä kielelle ja asiasisällölle tapahtui, kun konseptipöytäkirjoista puhtaaksikirjoitettiin renovoituja tuomiokirjoja, tai onko osa asiakirjoista kaupunginkirjurien apulaisten laatimia.

Kielitieteellisten käsitteiden, kuten kielenkäyttö ja kieliasiantuntijuus, problematisointi läpi tutkimushankkeen antaa uuden lähestymistavan varhaismoderniin toimijuuteen. Johan Hanssonin voidaan olettaa hallinneen ruotsin lisäksi suomen kielen, molemmat vieläpä suullisesti ja kirjallisesti, koska alkuesimerkin loitsu on kirjattu aikakauden mittapuulla tyylipuhtaasti. Vaikka oikeutta istuttiin kaupungeissa pitkälti ruotsiksi, tuli kirjurilla olla valmiuksia suomen ja toisinaan esimerkiksi saksan kieleen. Kaupunginkirjurit siis joutuivat oman aikansa kieliasiantuntijoina kääntämään yksityiskohtaisiakin asioita ruotsinkieliseen pöytäkirjaan, oikeine sanavalintoineen.

Vaikka jo edeltäjänsä Bengt Andersson oli parantanut Vaasan pöytäkirjojen tasoa, Johanin aikana niiden mitta kasvoi huomattavasti ja sisältö terävöityi. Hän alkoi kirjata tuomiokirjoihin perukirjat ja velkaluettelot sekä aiempaa tarkemmin ihmisten välisiä suhteita. Vaasan tuomiokirjat laajenivat siitäkin syystä, että Korsholman ja Vaasan kreivikunta lisäsi vuodesta 1651 alkaen erityisesti hallinnollisia asioita, ja raastuvanistuntoihin kokoonnuttiin tiuhemmin. Kaski-hankkeessa vertaillaankin kaupungeittain tuomiokirjojen laajuutta ja kehitystä kirjurilta seuraavalle. Samalla vertaillaan yksittäisten kaupunginkirjurien kielenkäyttöä. Esimerkiksi Armas Luukko on maininnut Vaasan historiassa (1971) Johanin kirjanneen oikeustapauksista ”tunnontarkasti vähäisiäkään yksityiskohtia unohtamatta”. Tämä näkyy alkuesimerkissä ja muissa 1650- ja 60-lukujen Vaasaa riepotelleissa taikuus- ja noituusoikeudenkäynneissä. Johanin tarkka ilmaisu ulottui myös tavanomaisiin oikeustapauksiin velkoineen ja tappeluineen. Luukon mukaan Johanin tuomiokirjakielessä vilahtelee jopa huumori. Tällaisia mainintoja on kiinnostavaa analysoida kielitieteellisesti aikalaisteksteistä, mutta lausahdusta voidaan tarkastella myös historiografisesti. Etenkin kun Luukko ylistää Johan Hanssonin olleen ”Vaasan ensimmäinen Historicus”, niin paljon hänen kirjallisilla kyvyillä on ollut merkitystä menneisyyden tallentamisessa jälkipolville – eikä vähiten juuri kiitolliselle kaupunkihistorian kirjoittajalle.

Onkin viime kädessä kirjurien käsien varassa, kuinka nykyisin tutkimme hallinto-, oikeus-, talous-, sukupuoli-, kulttuuri- tai vaikkapa mentaliteettihistoriaa tuomiokirjoja hyödyntäen. Ei ole lainkaan yhdentekevää, kuka laati tuomiokirjat ja miten se tehtiin. Siksi Kaski-hanke tutkii kaupunginkirjurien lisäksi tuomiokirjoja sinänsä, kielitieteen ja kirjoittamisajankohdan historiallisten kontekstien näkökulmista. Hanke tulee entisestään parantamaan tuomiokirjojen käytettävyyttä ja lähdekriittistä ymmärrystä. Hankkeessa tuomiokirjat ovat siis samalla sekä tärkein lähdeaineisto että myös tutkimuskohde. Kuvaavasti kaupunginkirjureiden elämästä löytyy eniten mainintoja juuri tuomiokirjoista, jotka ovat heidän itsensä laatimia, ja joiden lähdekriittistä ymmärtämistä tukee juuri kaupunginkirjurien tutkiminen.

Jos tuomiokirjat ovat tärkeitä tutkijoille, niin sitä ne olivat myös aikalaisille merkintöinä hallinnon ja oikeudenjaon jatkuvuudesta. Kun Johan Hansson valittiin Kristiinankaupungin pormestariksi, jouduttiin Vaasassa ahdinkoon. Raastuvan asioita kirjaamaan hälytettiin kihlakunnankirjuri Baltzar Baltzarsson. Tuomiokirjaa selatessa onkin ilmeistä, että käsiala vaihtuu poikkeuksellisesti kesken vuoden 6.8.1664 (vrt. kuva). Aukeama havainnollistaa, kuinka kahden kaupunginkirjurin käsiala erosi: Johanin käsiala ja rivitys oli tiivistä mutta marginaalit leveitä; Baltzarin käsiala taasen hiukan jykevämpää ja marginaalit kapeita. Vaikka lähtökohtaisesti tekstit ovat samaa hallintoruotsia, voidaan käsialan lisäksi havaita kielenkäytön eroja sanastoa ja kieltä vertailemalla.

Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjassa käsiala vaihtuu poikkeuksellisesti kesken aukeaman elokuussa 1664.

Baltzarin virka kaupunginkirjurina vahvistettiin 19.10.1664, ”erityisesti sen jälkeen, kun Johan Hansson ei ole yhtäkään kirjainta tähän [tuomiokirjaan] kirjoittanut, sen jälkeen kun hän tuli Kristiinankaupunkiin, eikä ole yhdelläkään sanalla vakuuttanut tulevansa virkaan takaisin, jos häntä ei otetakaan palvelukseen Kristiinankaupunkiin”. Äkillisyyden lisäksi kaupunginkirjurin vaihdos aiheutti muutakin harmia. Johanin siirtyessä Kristiinankaupunkiin hänen haltuunsa jäi Vaasan veroluetteloita ja pöytäkirjoja useilta vuosilta. Vaasan pormestari Jacob Wilstadius kirjoitti hänelle asiasta useita kertoja, samoin kreivikunnan hopmanni Botvid Höök protestoi tuomiokirjojen puuttumista. Lopulta 7.8.1665 Vaasan pormestari ja raati ottivat Johanin Vaasassa sijainneen talon, pellot ja niityn vakuudeksi, kunnes asiakirjat saataisiin takaisin. Tämä ilmeisesti tehosi ja pöytäkirjat palautuivat puhtaaksikirjoitettuina, koska nykyäänkin voimme lukea niitä Johanin käsialalla Vaasan tuomiokirjaniteestä.

Johanilla olikin kiireitä vannottuaan pormestarin valan 21.11.1664, sillä hän oli ensimmäisen kerran Kristiinankaupungin valtiopäiväedustajana jo samana vuonna. Lisäksi edellinen kaupunginkirjuri Nils Pedersson oli ajautunut alkoholiongelmiin. Siksi Kristiinankaupungin tuomiokirjat onkin muutaman vuoden ajan laadittu ilmiselvästi Johanin käsialalla, jonka voi havaita esimerkiksi vertaamalla hakemistojen omintakeista tyyliä Johanin Vaasassa laatimiin. Johan toimi pormestarina kuolemaansa vuoteen 1691. Kaupunginkirjurin virka osana urakehitystä pormestariksi takasi Johanin jälkikasvulle sosiaalista vakautta, kun esimerkiksi hänen pojistaan Karl toimi kirkkoherrana ja Jakob postimestarina ja valtiopäivämiehenä. Johanin toiminta osoittaa, että kaupunginkirjurit kirjallisine tuotoksineen olivat aikalaisille tärkeitä. Kirjakielen kehitys ja sanaston vakiintuminen ei ollut vain kirkonmiesten, vaan myös virkamiesten vastuulla, eritoten jokapäiväisen hallinnollis-oikeudellisen kielenkäytön osalta. Siksi kaupunginkirjureita tuomiokirjoineen on syytä tutkia aiempaa syvällisemmin.

Petteri Impola

Kirjoittaja on FM, Suomen historian väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto. Tutkijana myös Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Kielen asiantuntijat, menneisyyden tallentajat: Kaupunginkirjureiden ammattikunta, toimijuus ja kielenkäyttö Ruotsin valtakunnassa varhaismodernina aikana 1614–1714 (Kaski). Lisätietoja: www.jyu.fi/kaski

Kuvalähteet:

Wikimedia Commons: Gerrit Dou, Geleerde die zijn pen snijdt, 1630-1635, The Leiden Collection NY.[IP1] 

KA. Vaasan raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirjat v:1 (1650–1659), vuoden 1655 kansilehti; v:2 (1660–1665), 3. & 6.8.1664.[IP2] 

Lähteet:

KA. Vaasan raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirjat v:1 (1650–1659) & v:2 (1660–1665).

KA. Kristiinankaupungin raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirja k:1 (1664–1689).

KA. Läänintilit. Pohjanmaan ja Länsipohjan läänin läänintili- ja tositeasiakirja 9146 (1664), 159.

SKVR XI 992. Vaasa. Hertzberg, Vidskepelsen, s. 66. 1889. -(30. VI. 1658). https://skvr.fi/poem/skvr11109920. Luettu 20.3.2021.

Impola, Petteri, Karonen, Petri & Lönnroth, Harry. 2020. Språkbruk i svenska städer under tidigmodern tid. Ny metod för att analysera ordförrådet i domböcker från 1600-talet. Historisk Tidskrift för Finland, 105:3, 267–291.

Karonen, Petri. 1994. Kämnerinoikeudet Suomen kaupungeissa suurvalta-ajan alkupuolella (noin 1620–1660). Studia historica Jyväskyläensia 48. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 164–165, 312. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4361-5. Luettu 20.3.2021.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Jakob Hoffrén. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U1233.  Luettu 20.3.2021.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Hoffrenius. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=3198. Luettu 20.3.2021.

Luukko, Armas. 1971. Vaasan historia 1, 1606–1721. Vaasan kaupunki, 388–389.

Thylin-Klaus, Jennica. 2019. Stadsskrivare på 1600-talet. Teoksessa Marika Tandefelt (red.) Finländsk svenska från medeltid till 1860. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 829. Helgingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 127–145. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-978-951-583-482-9. Luettu 29.3.2021.

Åkerblom, K. V. 1926. Stadsskrivare i Vasa på 1600-talet. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja X, 1926. Julk. 1927.Helsinki: Suomen sukututkimusseura, 394–396.