Kategoria: Kategoria: Blogi
Tupakankäryä kaskisavujen maassa: Kruunun taistelu laitonta tupakkakauppaa vastaan 1600-luvun Ylä-Savossa

Tupakankäryä kaskisavujen maassa: Kruunun taistelu laitonta tupakkakauppaa vastaan 1600-luvun Ylä-Savossa

By |

Iisalmen kesäkäräjillä 1674 leppälahtelaista Eino Einonpoika Lappeteläistä vastaan nostettiin syyte, koska hän oli maakauppakieltojen ja tupakkamonopolin vastaisesti myynyt Tuomas Paavonpoika Hassiselle ¾ kyynärää tupakkaa 16 kupariäyrin hintaan. Aluksi Lappeteläinen puolustautui sanomalla Hassisen ryöstäneen tupakan hänen pojaltaan. Sen jälkeen hän myönsi ostaneensa kahden kyynärän tupakkaerän Yrjö Martikaisen pojalta ja vieneensä sen kirkolle, mutta myymisen sijaan tupakka oli jaettu ilman maksua ”hyville ystäville”. Oikeus ei enää uskonut Lappeteläisen selityksiä, ja hänet tuomittiin kahdeksan hopeataalerin sakkoon maakaupan harjoittamisesta.

Tupakkakauppaan liittyviä oikeustapauksia löytyy Suomen alueen tuomiokirjoista 1600-luvulta yllättävän paljon. Tässä blogikirjoituksessa tarkastellaan tupakkakaupan taustoja, oikeudenkäyntitapauksia ja itse tupakkakauppiaita Iisalmen pitäjän alueella. Pitäjä kattoi 1600-luvulla koko nykyisen Ylä-Savon (ks. kartta).

Miten tupakka päätyi Savon syrjäseudulle? Vuosituhansia Amerikan alkuperäisväestön seremoniallisessa käytössä ollut tupakka levisi niin sanottujen löytöretkien jälkeen eurooppalaisten nautintoaineeksi jo 1500-luvulla. Varhaisimmat maininnat tupakasta Ruotsin valtakunnassa löytyvät vuodelta 1595. Suomessa se yleistyi erityisesti vasta Saksassa käydyssä kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648) mukana olleiden sotilaiden vaikutuksesta. Iisalmen pitäjän tuomiokirjoissa tupakka mainitaan ensi kerran vuonna 1655, jolloin sitä käytettiin maksuvälineenä eräässä hevoskaupassa.

Muiden alueiden asiakirjamaininnat ja arkeologiset kaivaukset osoittavat, että tupakkaa nautittiin pääasiassa polttamalla piippua. Ylä-Savosta ei ole mainintaa piipuista, mutta yhdessä tapauksessa puhutaan suoraan tupakan polttamisesta (rök tobak). Huomattavasti yleisempi ilmaisu, joka viittasi luultavasti myös polttamiseen, oli tupakan juominen (dricka). Esimerkiksi eräässä Iisalmen käräjien huoruusjutussa todistaja väitti, että tilan emäntä ja renki olivat rakastelun päätteeksi juoneet yhdessä nuuskatupakkaa (druckit Snufwe toback). Polttamisen ohella tupakkaa nautittiin myös pureksimalla. Iisalmessa nälänhädän aikana vuonna 1696 henkirikoksesta syytetty väitti oikeudessa uhrin kuolleen väkivaltaisen pahoinpitelemisen sijaan siihen, että hän oli ennen ”pureskellut” liikaa tupakkaa. Oikeus ei uskonut tätä, koska uhri oli kuitenkin pahoinpidelty lähes tajuttomaksi ja sidottu köysiin ennen tupakan tarjoamista. Tapaus on mielenkiintoinen, koska tupakan terveydellisiä haittoja ei vielä tunnettu esimodernilla ajalla, vaan sen uskottiin jopa edistävän terveyttä.

Tupakka oli yksi niistä merkittävistä tuontitavaroista, joista 1500-luvulta lähtien kolonialismin myötä syntynyt maailmankauppa koostui. Ruotsin valtiovalta ryhtyi merkantilismin hengessä monopolisoimaan tupakanmyyntiä terva- ja suolakaupan tavoin. Vuosina 1651–1684 tupakka oli lähes yhtäjaksoisesti niin sanottujen tupakkakomppanioiden hallussa, minkä jälkeen sen myynti varattiin kaupunkien porvareiden yksinoikeudeksi. Tätä tiukkaa sääntelyä kuitenkin rikottiin valtakunnallisesti. Monet uskoivat pääsevänsä tupakkakaupassa pienellä pääomalla rahan ja kaupankäynnin makuun.

Kartta. Iisalmen pitäjä ja sen kauppapiiriin kuuluneet kaupungit 1600-luvulla.

Iisalmessa kruunun etuja vahtivat 1600-luvulla nimismies, Kuopion pitäjän kanssa jaettu vouti, maaviskaali, lautamiehet ja joukko muissa alemmissa vastuuviroissa olleita henkilöitä. Maakaupan eli talonpoikien keskinäisen kaupankäynnin valvonta oli heikkoa. Tässä suhteessa Iisalmi ei edustanut mitään erityisaluetta, vaan samanlaista sormien välistä katsomista tehtiin ympäri Ruotsin valtakuntaa. Iisalmessa maakauppaan puututtiin lähinnä silloin, kun joku ulkopaikkakuntalainen eksyi harjoittamaan kiertokauppaa pitäjän sisällä. Sen sijaan tupakkakaupan monopolia valvottiin jo tarkemmin, joskin usein hyvin laihoin tuloksin. Tiukempi valvonta tupakkakaupassa johtui ehkä siitä, että maalaki ja säädökset antoivat jotain pelivaraa siinä, miten talonpojat saivat käydä kauppaa itsetuottamillaan hyödykkeillä. Tupakka oli puhdasta tuontitavaraa, joten sen myyjät rikkoivat siten räikeämmin kaupunkien porvareiden etuoikeuksia.

Oikeuden ja kruunun ongelmana Iisalmessa oli se, että lähes jokaisessa tupakkakauppaa koskevassa jutussa itse myyjää ei saatu käräjille. Esimerkiksi Mikael Kiiskinen jätti kolme kertaa saapumatta oikeuteen vastaamaan maaviskaali Johan Hoffrenin haasteeseen. Ei ole ihme, että Kiiskinen pakoili oikeutta, sillä häneltä oli takavarikoitu peräti 52 naulaa (noin 22 kilogrammaa) tupakkaa. Kiiskinen määrättiin maksamaan sakkoa 20 hopeaäyriä naulalta. Haastelaiminlyönneistä annetut sakot mukaan lukien korvausten kokonaissumma nousi 34 ¾ hopeataalerin. Summalla olisi saanut ostettua Iisalmessa jo keskimääräistä paremman maatilan.

Maaviskaali Johan Hoffren, kirkkoherran poika, kunnostautui Ylä-Savon tupakkakaupan kitkemisessä. Vuonna 1692 hän takavarikoi 11 ½ leiviskää tupakkaa pitäjässä kulkeneilta oululaisilta Johan Kerstinalta ja Henrich Pintarilta. Uutteruudestaan huolimatta – tai siitä johtuen – hänellä oli myös vihamiehiä. Nimismies Samuel Cajanus kertoi kesäkäräjillä 1692 haastaneensa maaviskaalin käskystä jyngänniemeläisen Olavi Ryynäsen oikeuteen. Ryynänen oli jäänyt kiinni tullessaan Nevanlinnasta tupakkakuorman kanssa. Nimismies väitti maaviskaalin kuitenkin sovitelleen asian oikeuden ulkopuolella lautamies Juho Kähkösen välityksellä. Ryynänen oli luvannut sovitteluksi härän ja 15 kuparitaaleria. Hoffren ei ollut vastaamassa syytöksiin, joten oikeus ei voinut muuta kuin kirjata syytteet ylös. Asiaan ei enää palattu käräjillä.

Nuoria ja tilattomia – keitä syrjäseudun tupakkakauppiaat olivat?

Iisalmen talvikäräjillä 1685 sotasaarnaaja Joseph Biörnburger ilmoitti pielavetisen Juho Juhonpoika Niskasen saaneen sakot Lappeenrannan markkinoilla tapahtuneesta tupakkakaupasta. Niskanen ei ollut pystynyt maksamaan sakkojaan, jolloin Biörnburger oli toiminut takuumiehenä maksaen 18 hopeataalerin sakot. Kaukaa takuurahoja perimään saapuneen sotasaarnaajan pettymykseksi Niskanen ei ollut saapunut käräjille. Biörnburger anoi oikeudelta, että takuusumma perittäisiin Juho Rytköseltä. Rytkönen ei halunnut maksumieheksi, vaikka hän oli yhdessä Niskasen kanssa saanut takavarikoidut tupakat Viipurin pormestari Jonas Nilssonin pojalta Erlandilta. Oikeus vapautti Rytkösen syytteistä, ja vouti määrättiin ulosmittaamaan rahat Niskaselta. Seuraavilla käräjillä syytettynä olleen Juho Juhonpoika Niskasen isä saapui oikeuteen valittaen poikansa kohtaloa. Hän kertoi, kuinka pielavetisistä talonpojista koostunut venekunta oli hankkinut tupakat kaikkien nautittavaksi, mutta kun hänen poikansa oli jäänyt kiinni, niin muut olivat raukkamaisesti yöllä lähteneet soutaen karkuun jättäen hänen poikansa oman onnensa nojaan. Niskanen oli maksanut takuusumman takaisin, ja oikeus katsoi kohtuulliseksi, että takuusumma jaetaan kaikkien venekuntaan kuuluneiden kesken.

Lähes kaikista tupakkakauppaa koskevista jutuista käy ilmi, että yläsavolaiset tupakkakauppiaat olivat usein nuorempia talollisten poikia, vaikka taustajoukoissa saattoi olla myös isäntiä. Esimerkiksi kalliojärveläinen Heikki Kärkkäinen haastettiin vuonna 1698 kesäkäräjille, koska hänen tiedettiin pakottaneen vaaraslahtelaisen Heikki Räisäsen poikapuolen Juho Kärkkäisen myymään tupakkaa rukouspäivänä jumalanpalveluksen jälkeen. Muun muassa historioitsija Jukka Kokkonen on tehnyt saman havainnon siitä, että tupakkakauppaa harjoittivat usein irtolaiset ja rengit sosiaalisen nousun toivossa. Pielisjärven käräjillä 1672 iisalmelaista irtolaisrenki Kaapo Martikaista syytettiin tupakkakaupasta. Hän oli tuonut mukanaan 14 naulaa (noin kuusi kilogrammaa) tupakkaa harjoittaakseen sillä maakauppaa. Martikaisen tiedettiin liikkuneen Rautavaaran alueella Yläluostan ja Puumalan kylissä myyden muutamia kyynäriä erästään. Martikainen harjoitti tupakalla ostokauppaa saaden vastineeksi 25 oravannahkaa, 5 vasikannahkaa, 7 jäniksennahkaa ja 4 ilveksen koipinahkaa. Tupakka ja tavarat takavarikoitiin, minkä lisäksi Martikainen sai kahdeksan hopeataalerin sakot. Vastaavasti renki Erkki Puhakkaa syytettiin Pielisjärven käräjillä tupakan myymisestä Iisalmessa ja Sotkamossa. Erään oikeustapauksen perusteella myös lappeteläinen irtolaismies Matti Poikonen tunnettiin tupakanmyyjänä.

Ote Iisalmen tuomiokirjojen yhdestä oikeustapauksesta (KA, Pien-Savon tuomiokunta, Iisalmen kesäkäräjät 1685). Kuvasta näkee, kuinka Kansallisarkiston vuonna 2022 aloittama uudelleendigitointi on parantanut luettavuutta huomattavasti verrattuna aiempiin mikrofilmidigitointeihin.

Tullivapaa Nevanlinna – piikki viipurilaisten porvarien lihassa

Iisalmen tuomiokirjoissa on monta mainintaa siitä, että yläsavolaiset olivat merkantilistisia rajoituksia rikkoen käyneet kauppaa aina Nevanlinnassa (Nyen, Nyenskans) asti. Tämä linnoituskaupunki perustetiin 1630-luvulla Neva- ja Ohtajokien yhtymäkohtaan nykyisen Pietarin paikalle, ja se hävitettiin vuonna 1703 suuressa Pohjan sodassa. Kaupungista piti tulla Venäjän-kaupan keskus, minkä vuoksi se nautti erillisiä tullivapauksia. Tämän seurauksena kaupunki houkutteli kävijöitä hyvinkin kaukaa, etenkin Viipurin kauppapiirin alueelta.

Erityisesti Nevanlinna oli uhka viipurilaisille tupakkakauppiaille, koska se sijaitsi tupakanmyynnin monopolialueen ulkopuolella. Iisalmen käräjillä vuonna 1692 maaviskaali Johan Hoffren syytti ollikkalaisen Heikki Martikaisen matkustavan joskus parikin kertaa vuodessa Iisalmen ja Nevanlinnan väliä. Martikaisen huhuttiin vieneen voita ja turkiksia Nevanlinnaan tuoden takaisin suuria eriä tupakkaa. Maaviskaali valitti oikeudelle, ettei saanut asiassa apua paikallisilta talonpojilta, eikä hän edes uskaltanut mennä vierailemaan heidän luokseen, koska nämä uhkailivat hänen hengellään. Maaviskaali oli onnistunut takavarikoimaan yli 10 tynnyrin (noin 1063 kilogrammaa) voikuormasta vain parin leiviskän (17 kilogrammaa) erän. Martikainen oli kuitenkin omankädenoikeutta harjoittaen murtautunut aittaan ja ottanut voin takaisin. Katumapäälle tullut Martikainen oli tarjonnut sovitteluna murtovarkaudestaan ja maakaupastaan rahaa sekä voita. Oikeudessa Martikainen piti maaviskaalin puheita liioitteluna, mutta möläytti ohi suunsa, että pappilan torppari Matti Toppinen oli myynyt hänelle hädänalaisena leiviskän voita. Tämä riitti siihen, että hänet tuomittiin maakaupasta 40 markan sakkoon. Hän sai myös 40 markan sakot sekä takavarikoidun voin omavaltaisesta viemisestä että perättömistä syytöksistä esivaltaa kohtaan. Martikaisen sakkojen kokonaissumma, 120 markkaa, oli ajan mittapuussa merkittävä, sillä murhatapauksissakin sukujen väliset veri- eli sovittelurahat jäivät yleensä 100 markkaan.

Löytyy myös muita esimerkkejä, joiden perusteella tupakan rahtaaminen Nevanlinnasta näyttää olleen säännöllistä toimintaa. Esimerkiksi kesäkäräjillä 1693 käsiteltiin siveystapausta, jossa irtolaisnainen Marketta Pietikäinen oli tullut raskaaksi, kun Nevanlinnasta tupakkakuorman kanssa palaava pyhäjärveläinen Juho Parviainen oli maannut hänen kanssaan. Niemisjärvellä asunut Pekka Saksa sanoi tuntevansa miehen ja oli nähnyt tämän useammankin kerran tekevän vastaavan ”tupakkamatkan” Nevanlinnaan.

Mistä tupakkakauppaa koskevat tapaukset kertovat?

Muun valtakunnan tavoin Iisalmen pitäjässä harjoitettiin paljon laitonta tupakkakauppaa. Ylä-Savossa siihen kannustivat erityisesti välimatkat kaupunkeihin ja itärajan läheisyys. Muuhun maakauppaan verrattuna tupakkakauppaa valvottiin tiukemmin, joskin laihoin tuloksin. Viipurilaisten porvarien ongelmaksi muodostui tullivapaa Nevanlinna, joka houkutteli tupakkakauppiaita jopa Iisalmesta saakka. Aktiivinen maakauppa ja varsinkin tupakkakaupan harjoittaminen sosiaalisen nousun toivossa kuvastavat sitä, kuinka ajan yleisestä merkantilistisesta hengestä huolimatta vaihdanta ja kaupankäynti olivat tärkeä osa talonpoikien elämää. Tämänkaltaiset ilmiöt kuvastavat myös hyvin, kuinka paljon kapitalistisen järjestelmän piirteitä on nähtävissä jo uuden ajan alussa, vaikka ne tuolloin rikkoivatkin aikakauden ihanteita ja kruunun asettamia sääntöjä.

Ville-Pekka Kääriäinen

Kirjoittaja on FM ja toimii väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistossa. Väitöskirjatutkimus käsittelee valtionmuodostuksen etenemistä Iisalmen pitäjän (Ylä-Savo) alueella vuosina 1639–1699. Väitöskirjan ohessa Kääriäinen valmistelee kahta artikkelia Ylä-Savon alueen kaupankäynnistä ja maariidoista Jyväskylän yliopiston hankkeessa ”Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot, noin 1500–1900”. Hankkeen artikkelikokoelma julkaistaan alustavasti syksyllä 2023.

Artikkelikuva:

David Teniers – Boors drinking and smoking in an inn. (1645). Wikimedia Commons, the free media repository. Noudettu 20.9.2022 osoitteesta: https://commons.wikimedia.org/w/index.php?title=File:David_Teniers_-_Boors_drinking_and_smoking_in_an_inn.jpg&oldid=617950576.

Karttalähde:

Jutikkala, Eino (1949). Suomen historian kartasto. Porvoo: Söderström.

Lähteet:

KA. Kajaanin vapaaherrakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat (1651–1680)

KA. Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat (1681–1699)

Aalto, Ilari & Mattila, Elina. (2019). ”Tupakkaa ja muita pientarvikkeita”: 1600-luvun liitupiippukokonaisuus turkulaisen krouvitoiminnan ilmentäjänä [”Tobacco and other smallware” – A 17th century clay tobacco pipe assemblage representing tavern operation in Turku]. 61–75. SKAS 2019:1.

Halila, Aimo & J. W. Ruuth (1974). Viipurin kaupungin historia. 2. osa (1617–1710). Helsinki: Torkkelin säätiö.

Kokkonen, Jukka (2002). Rajaseutu liikkeessä: Kainuun ja Pielisen Karjalan asukkaiden kontaktit Venäjän Karjalaan kreivin ajasta sarkasotaan (1650–1712). Bibliotheca historica, 79. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kääriäinen, Ville-Pekka. Tervaa, voita, viljaa ja haukia: Ylä-Savon kaupankäynti 1638–1702. Julkaisematon käsikirjoitus.

Saloheimo, Veijo (1990). Savon historia. 2:2, Savo suurvallan valjaissa 1617–1721. Kuopio: Savon säätiö.

Toivanen, Pekka (1979). Lappeenrannan kaupungin historia. 1, 1649–1743. Lappeenranta: Saimaan kirjapaino Oy.

Palaa takaisin blogin etusivulle
Arkeologisia näkökulmia uuden ajan alun kylien elämään

Arkeologisia näkökulmia uuden ajan alun kylien elämään

By |

Uuden ajan alussa suurin osa Suomen alueen väestöstä asui maaseudun kylissä, joten useimpien ihmisten jokapäiväinen elämä oli vahvasti keskittynyt niihin. Jos halutaan tutkia arkielämän eri puolia 1500–1600-luvuilla, maaseutu asukkaineen ansaitseekin keskeisen paikan tutkimuksessa. Lähdeaineiston suhteellinen yksipuolisuus myöhempiin aikoihin verrattuna on kuitenkin pitkään asettanut rajoja tutkimusmahdollisuuksille. Etenkin 1500-luvun osalta maaseudun kirjalliset lähteet ovat yleensä verotukseen liittyviä listauksia tai niukkasanaisia sakkoluetteloita, jotka tarjoavat niukasti mahdollisuuksia tarkastella kylien arkielämään.

Uuden ajan alun kyliin liittyvä tutkimusaineisto on kuitenkin monipuolistunut 2000-luvulla, sillä etenkin Etelä-Suomessa useita 1500–1600-luvuilla asuttuja kyliä on tutkittu arkeologisesti. Kaivaukset ovat tuoneet päivänvaloon runsaasti esineitä ja rakennuksia, jotka yhdistettynä kirjallisiin lähteisiin tarjoavat uusia mahdollisuuksia aikakauden maaseudun tutkimukselle. Hyvä esimerkki kylästä, jossa arkeologiset ja kirjalliset lähteet täydentävät kiinnostavalla tavalla toisiaan, on nykyään Espoossa sijaitseva, historiallisesti Helsingin pitäjään kuulunut Mäkkylä.

Arkeologisten tutkimusten perusteella ensimmäiset tilat perustettiin Mäkkylään viimeistään 1200-luvun alussa, mutta kirjallisissa lähteissä kylä esiintyy ensimmäisen kerran vasta 1500-luvun veroluetteloissa. Mäkkylässä oli 1500-luvun puolivälissä viisi tilaa, joiden omistajat eivät vuonna 1571 kannetun hopeaveron perusteella olleet erityisen varakkaita: vain yhden talonpojan omaisuuden arvo ylitti Helsingin pitäjän keskiarvon loppujen jäädessä kauas hänen taakseen – yksi talonpojista oli jopa merkitty erikseen köyhäksi (KA 3324).

Kaivausten perusteella kylän aineellinen kulttuuri ei kuitenkaan 1500-luvulla poikennut huomattavasti vauraampien kylien aineistoista, vaikka talonpoikien varallisuus jäi vaatimattomaksi. Mäkkylän talonpojat käyttivät samanlaisia Euroopassa valmistettuja tuontiastioita kuin muissakin Uudellamaalla kaivetuissa kylissä käytettiin, ja kylän esineistössä arkipäivää olivat myös esimerkiksi pronssipadat ja erilaiset metalleista valmistetut vaatteiden helat ja soljet. Selvästi tällaiset esineet kuuluivat 1500-luvulla talonpoikien arkipäivään Uudenmaan rannikkoseudulla heidän varallisuudestaan riippumatta.

Kuva 2. Mäkkylän 1500-luvun lopun löytöihin kuuluu myös vyönhela, jolle tunnetaan vastine Amsterdamista. T. Heinonen.

On mahdollista, että osa Mäkkylän asukkaista vietti niukempaa elämää kuin toiset, sillä vaikka kaivausaineistosta ei voidakaan havaita selkeitä eroja tilojen aineellisen kulttuurin välillä, kylän kaikkia tiloja ei ole tutkittu. Kirjallisten lähteiden perusteella nekin kyläläiset, joiden omaisuus jäi vaatimattomaksi, olivat kuitenkin aktiivisesti mukana pitäjän elämässä: Siffred Persson, jolla oli hallussaan kylän pienin tila ja jonka omaisuuden arvo jäi vuonna 1571 kylän toiseksi niukimmaksi, toimi lautamiehenä. Pelkästään varakkuuden perusteella onkin haastava arvioida talonpoikien sosiaalista asemaa – ovat kyseessä sitten arkeologisessa aineistossa näkyvät tuontiesineet tai veroluetteloiden tiedot.

Vaikka kyläläisten sosiaalisessa asemassa ja varakkuudessa oli eroja, kohtasivat Mäkkylän asukkaat vuonna 1577 tragedian, joka vaikutti kaikkiin kyläläisiin heidän asemastaan riippumatta. Helmikuussa 1577 venäläisjoukot tekivät ryöstöretken Uudenmaan rannikolle ja aiheuttivat suurta tuhoa myös monessa Helsingin pitäjän kylässä (KA 161). Mäkkylä kuului pahimmin kärsineiden kylien joukkoon, ja suurten aineellisten menetysten lisäksi venäläiset veivät mukanaan 22 kyläläistä. Pienessä kylässä, jossa oli vain viisi tilaa, tämä on tarkoittanut suurta osaa asukkaista.

Venäläisten joukkojen ryöstöretki oli Mäkkylän asukkaille valtava isku, mutta se ei kuitenkaan autioittanut kylää. Tilat säilyivät asuttuina, ja rakennuksia korjattiin tai rakennettiin uudestaan vuosisadan lopussa. Eri tilat selvisivät kuitenkin vaihtelevasti tuhoista, ja köyhimmille tiloille toipuminen osoittautui kaikista haastavimmaksi. Kaksi tiloista, jotka olivat hopeaveroluettelossa kuuluneet kylän köyhimpiin, menetti venäläisten hyökkäyksen jälkeen veronmaksukykynsä kokonaan ja joutuivat kruunulle. Vaikka varallisuuserot eivät välttämättä näkyneet selkeästi kylien arkipäiväisessä esinekulttuurissa tai kyläläisten sosiaalisissa verkostoissa, varakkuus toi selvästi mukanaan paremmat valmiudet selviytyä poikkeustilanteista.

Kuva 3. Mäkkylän menetykset listattiin luetteloon venäläisten hävittämistä tiloista. Kansallisarkisto.

Vaikka osa Mäkkylän tiloista selvisi vuoden 1577 hävityksestä, kirjalliset lähteet osoittavat, että vuosisadan loppu oli niillekin vaikeaa aikaa, ja tiloilla oli jatkuvasti vaikeuksia selvitä veroistaan. Kylän aineellisessa kulttuurissa 1500-luvun viimeiset vuosikymmenet eivät kuitenkaan näyttäydy samalla tavalla niukkana aikana. Päinvastoin, samaan aikaan kun veroista selviäminen teki talonpojille tiukkaa, hankittiin kylään lasi-ikkunoita, Keski-Euroopassa valmistettuja keramiikka-astioita ja lasipikareita sekä tuontikankaita. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta talonpojat katsoivat tällaisten esineiden hankkimisen olevan mahdollista ja niin tärkeää, että niihin kannatti investoida.

Kruunu läänitti haltuunsa päätyneet Mäkkylän tilat 1580-luvulla Helsingin pormestari Hans Olssonille maksuna veloista. Muut kylän tilat olivat menettäneet veronmaksukykynsä 1600-luvun alkuun mennessä, ja Hans Olsson näki tässä mahdollisuutensa: vuoteen 1606 mennessä hän hankki loputkin tilat itselleen ja perusti lopulta alueelle kartanon (KA 3528, 192). Lähteet eivät kerro, mitä talonpojille tapahtui tämän jälkeen, mutta ilmeisesti he lähtivät kylästä, sillä alueelta tunnetaan myöhemmin kartanon asukkaiden lisäksi vain yksi lampuoti.

Mäkkylä on hyvä esimerkki siitä, kuinka uuden ajan alussa veroluettelot ja aineellinen kulttuuri voivat kertoa erilaista tarinaa talonpoikien varallisuudesta. Vaikka tilat selvästi kamppailivat veronmaksukykynsä rajoilla läpi 1500-luvun lopun, he pystyivät samaan aikaan silti investoimaan rakennuksiinsa ja esineisiin. Veroluetteloissa näkyvä köyhyys ei välttämättä ollutkaan aina sama asia kuin aineellinen niukkuus arkipäivässä.

Jos Mäkkylän viimeisiä vuosikymmeniä talonpoikaiskylänä tarkastellaan vain kirjallisten lähteiden valossa, näyttävät kylän vaiheet johtavan venäläisten hyökkäyksestä köyhtymisen kautta kohti väistämätöntä kohtaloa kartanon maina. Arkeologinen aineisto kuitenkin osoittaa, että talonpojat eivät itse luultavasti kokeneet elämäänsä väistämättömänä köyhtymisen kierteenä, vaan he uudelleenrakensivat kyläänsä, paransivat rakennuksia esimerkiksi lasi-ikkunoilla ja hankkivat monipuolisia uusia esineitä. Kun arkeologinen aineisto yhdistetään historiallisiin lähteisiin, tuloksena ei olekaan pelkästään aiempaa hienommin kuvitettu menneisyys, vaan uusia näkökulmia ihmisiin ja heidän toimintaansa.

Tuuli Heinonen

Kirjoittaja on keskiajan ja uuden ajan alun maaseutuun erikoistunut arkeologi, FT, joka työskentelee Helsingin yliopistolla yliopisto-opettajana. Twitterissä @tuulith

Lähteet:

Kansallisarkisto, Voudintilit, yleisiä asiakirjoja 161, Luettelo venäläisten ryöstämistä veroista ja tiloista Uudellamaalla.

Kansallisarkisto, Voudintilit, Uudenmaan voutikuntien tilejä 3324, Porvoon läänin hopeaveroluettelo 1571-1571.

Kansallisarkisto, Voudintilit, Uudenmaan voutikuntien tilejä 3528, Porvoon läänin tilikirja 1606.

Heinonen, Tuuli 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c. 1200–1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. Suomen keskiajan arkeologian seura, Turku.

Tuuli Heinosen väitöskirja The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c. 1200–1650) Villages in Southern Finland on luettavissa täältä

Kuvat:

Kuva 1. Vanhimmalla Mäkkylän aluetta kuvaavalla kartalla vuodelta 1699 kylää ei enää näy, vaan Mäkkylässä sijaitsee ainoastaan kartano. Vanha kylätontti jää sen itäpuolelle Mäckylä-tekstin kohdalle. Kansallisarkisto.

Kuva 2. Mäkkylän 1500-luvun lopun löytöihin kuuluu myös vyönhela, jolle tunnetaan vastine Amsterdamista. T. Heinonen.

Kuva 3. Mäkkylän menetykset listattiin luetteloon venäläisten hävittämistä tiloista. Kansallisarkisto.

Palaa takaisin blogin etusivulle
Kirkonmiehiä, tiedemiehiä ja naisia – Henkilöhistoria varhaismodernin tutkimuksena

Kirkonmiehiä, tiedemiehiä ja naisia – Henkilöhistoria varhaismodernin tutkimuksena

By |

Kun syksy kääntyy kohti talvea ja joulu lähestyy, alkavat kirjakauppojen hyllyt täyttyä elämäkerroista. Elämäkerrat ovat vuosi toisensa jälkeen kärkisijoilla myydyimpien kirjojen listoilla. Erityisesti elämäkertoja on tavattu kirjoittaa yhteiskunnassa merkittävässä asemassa olevista miehistä, mutta 2000-luvulla myös naisten elämäkerrat ovat alkaneet yleistyä. Kuluvana vuonna on nähty Suomessa julkaistavan esimerkiksi ensimmäinen 1500-luvulla eläneen naisen elämäkerta. Anu Lahtisen kirjoittama Ebba, kuningattaren sisar (Atena 2021) kertoo aatelisen Ebba Stenbockin elämäntarinan.

Yhden henkilön elämäntarinan ympärille kiertyvä tai sen kautta punoutuva tarina alkoi 1980-luvulta lähtien olla yhä useammin myös hyväksytty historiantutkimuksen metodi, joka on aiheuttanut myös paljon keskustelua. Esimerkiksi ruotsalainen historioitsija Bo G. Hall kysyi Historisk Tidskriftissä (2007:3) julkaistussa artikkelissaan, voiko henkilöhistoriallinen metodi olla tiedettä. Henkilöhistoriallinen lähestymistapa yleistyi samaan aikaan muun muassa sukupuolihistoriallisten näkökulmien kanssa tutkijoiden katseiden kääntyessä rakenteista yksilöön.

Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan kuuluvassa historian oppiaineessa käynnistyi vuoden 2021 alussa hanke, jossa tutkitaan varhaismodernia aikaa käsitteleviä henkilöhistoriallisia tutkimuksia. Hankkeessa tarkastellaan sitä, mitä erityistä henkilöhistoria voi tarjota osana varhaismodernia historiaa – mitä henkilöhistorian näkökulmasta tarkoittaa se, että tutkimuskohteet sijoittuvat varhaismoderniin yhteiskuntaan – ja mitä varhaismodernin yhteiskunnan tutkimukselle merkitsee se, että tutkimusta tehdään henkilöhistorian kautta? Näihin kysymyksiin vastataan tutkimalla henkilöhistorioiden menneisyyttä, jonka avulla arvioidaan myös henkilöhistorioiden nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hanketta johtaa professori Raisa Maria Toivo ja hankkeessa tutkijoina toimivat FT Tiina Miettinen, FT Mari Välimäki ja FT Jenni Lares. Kaksivuotista hanketta rahoittaa Jalmari Finnen säätiö.

Hanke tarkastelee henkilöhistorioita varhaismodernin Suomen (Ruotsin itäosan) yhteiskunnan historian tutkimusmenetelmänä kolmella tasolla: 1) historiografiassa, eli miten henkilöhistorioita aiemmin on käytetty, 2) uudelleen käsitteellistävällä tasolla, eli miten henkilöhistorian nyt ja lähitulevaisuudessa pitäisi kehittyä ja 3) esimerkkitasolla, eli antamalla muutamia käytännön esimerkkejä uutta luovista ja moderneista henkilöhistorioista.

Hankkeen tulokset tullaan julkaisemaan antologiassa, mutta alustavia tuloksia on mahdollista kuulla Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston järjestämillä 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päivillä Tampereella 27.–28.1.2022.

Projektiin liittyen 13-vuotias kartanon neiti Jacobina Munsterhjelm twiittaa elämästään 1700-luvun lopun Suomessa. Ota Jacobinan tili seurantaasi @JMunsterhjelm, https://twitter.com/JMunsterhjelm

Palaa takaisin blogin etusivulle
Gargantua miekkailee: kamppailusanastoa kirjallisuudessa

Gargantua miekkailee: kamppailusanastoa kirjallisuudessa

By |

He pistäytyivät miekkailusaleihinkin, ja siellä Gargantua mitteli taitoaan miekkailumestarien kanssa kaikkien aseitten käytössä, ja hän osoitti heille selvästi, että hän oli perehtynyt näihin temppuihin yhtä hyvin kuin hekin, ellei vielä paremminkin.

(François Rabelais, Suuren Gargantuan hirmuinen elämä, 1534, suom. Erkki Ahti.)

Vanhemmista kirjallisista lähteistä on helppo löytää viittauksia kamppailutaitoon. Kamppailutaito on näytellyt merkittävää roolia niin ritariluokan identiteetin rakentumisessa kuin osana kaupunkilaisten jokapäiväistä elämää. Kamppailutaidon historiallisen merkityksen ymmärrystä voidaan parantaa tutkimalla sitä, miten kamppailuoppia on käsitteellistetty ja siirretty eteenpäin. Tärkein lähdeaineisto tällaiseen tutkimukseen muodostuu kamppailutekniikkaa välittävästä tai kuvailevasta kirjallisuudesta eli kamppailukirjallisuudesta (Fecht- und Ringbücher).

Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä vanhimmat tunnetut kamppailukirjalliset lähteet ovat peräisin toiselta vuosisadalta, mutta varsinaisen kirjallisuudenlajin voidaan katsoa muotoutuneen aikaisintaan 1200-luvun aikana. Saksankielisellä alueella tunnetuin nimi on Johannes Liechtenauer, jonka kamppailua ratsain ja jalan käsittelevien muistisäkeiden varhaisin lähde on peräisin 1300-luvun lopulta. Keskiajalta säilyneen käsin kirjoitetun kamppailukirjallisuuden korpus ei ole erityisen suuri, mutta jatkumo varhaisen uuden ajan kautta nykypäiviin asti on katkeamaton. Kamppailukirjallisuus on lähde paitsi historialliseen kamppailutekniikkaan, myös urheilu-, oikeus- ja kirjallisuushistoriaan. Tässä kirjoituksessa käsittelen aihetta viimeksi mainitusta näkökulmasta.

Saksankielisellä alueella kamppailukirjallisuutta on ilmestynyt painettuna aivan 1500-luvun alusta alkaen: Hans Wurmin vuosisadan vaihteessa Landshutissa painaman painia käsittelevän laattakirjan jälkeen ilmestyi Wienissä vuonna 1516 Hieronymus Vietorin painamana Andre Paurnfeindtin miekkailua käsittelevä Ergrundung Ritterlicher kunst der Fechterey, josta ammensi sittemmin myös Christian Egenolffin painotalosta Frankfurtissa neljänä vaihtelevasti otsikoituna painoksena vuosina n. 1531–1558 ilmestynyt miekkailukirja. Lisäksi mainittakoon Wittenbergissä vuonna 1539 ilmestynyt Fabian von Auerswaldin kuvitettu painikirja sekä Joachim Meyerin vuonna 1570 Strasbourgissa ilmestynyt, kaikenlaisten aseiden käyttöä laajasti käsittelevä Gründtliche Beschreibung des Fechtens.

Kamppailukirjallisuuden kanssa on ollut tekemisissä nimekkäitäkin henkilöitä. Keisari Maksimilian I (1459–1519) saneli sihteerilleen luettelon taistelutemppuja, joista oli tarkoitus laatia kuvitettu ja kuvateksteillä varustettu kirja. Kyseinen hanke ei toteutunut, mutta mahdollisesti Maksimilianin toimeksiannosta syntyi Albrecht Dürerin (1471–1528) työpajassa tuotettu painia ja aseellista kamppailua käsittelevä kirja Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’) vanhempien käsikirjoitusten pohjalta.

Vähemmän vakavamielinen mutta kuitenkin kiinnostava tapaus on satiirikko ja runoilija Johann Fischart (1546/7–1591). Vuonna 1575 ilmestyi hänen hyvin vapaa mukaelmansa François Rabelaisin (n. 1494–1553) vuonna 1534 ilmestyneestä Gargantua-romaanista. Fischartin teos tunnetaan yleensä sen (laajennetun) toisen painoksen otsikolla Geschichtklitterung.Tämän eriskummallisen teoksen 27. luvussa Gargantua viettää sadepäivää vierailemalla miekkailukoulussa. Alkuteoksesta poiketen Fischart intoutuu luettelemaan hänen siellä käyttämiään miekkailutemppuja, esimerkiksi:

…den Zornhau, krumhau, schillerhau, scheitelerhau, wunder versatzung, nachreisen, überlauff, durchwechssel, hengen, anbinden, stich im winden abschneiden, schlug sie auß den viern Legern erstes eingangs, auß alber, tag, Ochs und Pflug

Luettelon kääntäminen suomeksi ei vastaisi tarkoitustaan (’raivolyönti’, ’käyrälyönti’, ’kierolyönti’, ’lakilyönti’ jne.). Lista voisi melkein sellaisenaan olla peräisin jostakin kamppailukirjasta. Filologi Hans Ferdinand Massmann toteaa Serapeumin artikkelissaan (1844, s. 54), että kyseinen sekamelska on epäilemättä peräisin Joachim Meyerin teoksesta. Tämä tulkinta selittynee lähinnä Meyerin tunnettuudella ja saatavuudella läpi koko uuden ajan, mutta itse aineiston perusteella ei ole mitään erityistä syytä yhdistää Fischartin miekkailusanastoa juuri Meyeriin.

Fischart mainitsee myös liikkeitä, jotka vaikuttavat perustuvan germaaniseen mytologiaan: Hildenbrantsstreich eli ’Hildebrantin isku’, Ecke-jättiläisen echkau, kääpiökuningas Laurinin zwerckzug eli ’kääpiöveto’ ja Fasoltin blindhau. Ensiksi mainittu tuo mieleen merkitykseltään hämärän miekkailutermin Hiltprants, joka ei esiinny Meyerillä mutta löytyy kyllä Egenolffin kirjasta. Blindhau on myös todellinen miekkailutermi, joka puolestaan löytyy Meyeriltä muttei Egenolffilta, vaikka sen yhteys Fasolt-jättiläiseen jääkin epäselväksi. Zwerckzug tuo äänteellisesti mieleen jo Liechtenauerilta tutun poikittaisen mestarilyönnin nimityksen zwerchhaw. Vaikuttaisi siltä, että Hiltprants on vapaan assosiaation kautta laukaissut ajatuksen keksiä liuta mytologiaan pohjautuvia miekkailutermejä. Luettelon lopussa mainitaan ylälyönti (oberhau), alalyönti (unterhau), välilyönti (mittelhau) ja harvinaisempi flügelhau ’siipilyönti’, jotaei löydy Meyerilta, mutta vastaava Flügel löytyy kyllä Egenolffin kirjasta.

Ei ole sinänsä mitään syytä otaksua, että Fischart olisi käyttänyt lähteenään joko Meyeria tai Egenolffia. Toki hän olisi voinut oppia miekkailusanastoa myös luonnollista tietä julkisten kisojen (Fechtschule) katsojan ominaisuudessa. Ainakin yhtenä esikuvana vaikuttaa kuitenkin olleen mestarilaulaja Hans Sachs (1494–1576), joka seikkailee hahmona myös oopperassa Nürnbergin mestarilaulajat. Hans Sachs kirjoitti vuonna 1545 runon nimeltä Fechtspruch, Ankunfft vnd Freyheit der Kunst.Kyseisessä runossa puhuja kysyy, mitä hänen tulisi ensimmäisenä oppia miekkailutaidossa. Ensimmäiset lyönnit ovat odotetusti ylä-, ala- ja välilyönti eli öberhaw, unterhaw ja mittelhaw (säkeet 163–164), joita seuraa yllättäen flügelhau. Oleellista on, että lyönnit esiintyvät samassa odottamattomassa järjestyksessä sekä Sachsilla että Fischartilla.

Yhtäläisyys ei kuitenkaan jää yhden sattuman piikkiin menevän sanan varaan. Sachsin runo jatkuu myöhemmin seuraavasti (säkeet 177–184):

Der Zornhaw und krumphaw schaw
Zwerchhaw, schillerhaw, scheitlerhaw
Wunder versatzung vnd nachreisen
Vberlauf, durchwechsel etlich heissen
Schneiden, hawen, stich im winden
Abschneiden, hengen vnd anbinden
Die Kunst helt inn vier leger klug
Alber, Tag, Ochs vnd den pflug

Yhtäläisyys edellä siteerattuun otteeseen on tuskin sattumaa. Osittain nimitysten järjestys noudattaa tietysti Liechtenauerin vakiinnuttamaa luetteloa, mutta Sachsille ja Fischartille yhteiset poikkeamat siitä viittaavat yhteiseen alkuperään. Yksinkertaisinta on olettaa, että Hans Sachsin teos on ollut Fischartille tuttu: esimerkiksi Sachsin muotoilu schneiden, hawen, stich im winden ’viilto, lyönti ja pisto käännöissä’ välittää mielekkäästi omin sanoin Liechtenauerin oppia (in allen winden / hew stich schnitt lern finden ’kaikissa käännöissä opi löytämään lyönnit, pistot ja viillot’), kun taas Fischartin stich im winden jää vaille ilmeistä motivaatiota.

Antti Ijäs

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija, joka tutkii historiallista kamppailukirjallisuutta. Tutkimusblogi: https://blogs.helsinki.fi/aijas/

Artikkelikuva:

 Jakob Sutor’s Künstliches Fechtbuch zum Nutzen der Soldaten, Studenten und Turner. Uusintapainos. Stuttgart: J. Scheible, 1849.

Kirjallisuutta:

Auerswald, Fabian von. 1987. Die Ringer-Kunst. Uusintapainos. Leipzig: Edition Leipzig.

Bauer, Matthias Johannes. 2016. ”Der Allten Fechter gründtliche Kunst” – Das Frankfurter oder Egenolffsche Fechtbuch. Untersuchung und Edition. München:Utz.

Bleibrunner, Hans (toim.). 1969. Das Landshuter Ringerbuch von Hans Wurm. Ein farbiges Blockbuch aus dem Jahre 1500. München: Süddeutscher.

Dörnhöffer, Friedrich. 1907/9. Albrecht Dürers Fechtbuch. Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27: I–LXXXII.

Fischart, Johann. 1963. Geschichtklitterung (Gargantua). Text der Ausgabe letzter Hand von 1590. Uusintapainos. Düsseldorf: Karl Rauch.

Hils, Hans-Peter. 1985. Meister Johann Liechtenauers Kunst des langen Schwertes. Frankfurt a. M. & Bern & New York: Peter Lang.

Ijäs, Antti. 2020. Greek Papyri of Pragmatic Literature on Combat Technique (P. Oxy. III 466 and LXXIX 5204). Arctos 54: 141–165.

Landwehr, Wolfgang (toim.). 2011. Joachim Meyer 1600. Herne:VS-Books.

Massmann, Hans Ferdinand. 1844. Ueber handschriftliche Fechtbücher. Serapeum 5: 44–45, 49–60.

Paurnfeindt, Andre. 2014. Paurnfeindts Fechtbuch aus dem Jahr 1516. Uusintapainos. Norderstedt: Verband für Moderne Schwertkunst in Bayern e.V.

Rabelais, François. 1963. Suuren Gargantuan hirmuinen elämä. Suomentaneet Erkki Ahti ja V. Arti (runot). Toinen painos.Jyväskylä: Gummerus.

Schaer, Alfred. 1901. Die altdeutschen Fechter und Spielleute. Ein Beitrag zur deutschen Culturgeschichte. Strasbourg: Karl J. Trübner.

Palaa takaisin blogin etusivulle
Kaupunginkirjurit tuomiokirjojen laatijoina ja tutkimuskohteina

Kaupunginkirjurit tuomiokirjojen laatijoina ja tutkimuskohteina

By |

[…] tuonen tualle sinun sias,

Siwus kiwen sinisen,

maxankarwaisen Madon

löhen mustan leuka luille,

Tuonen hauwin hampahisen

kukon korwihin kowihin,

ilman linun istumille.

Näihin sanoihin päättyy loitsu Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjassa 30.6.1658. Loitsu oli väkevä todiste taikuussyytteessä Claara Jöransdotteria vastaan. Päätöksestä kirjata loitsu muistiin poikkeuksellisesti suomeksi muutoin Ruotsin valtakunnan hallintokielellä eli ruotsiksi laadittuun asiakirjaan vastasi Vaasan tuolloinen kaupunginkirjuri Johan Hansson (Houru, Hoffreen). Hänen tarkoituksenaan oli todennäköisesti raportoida oikeustapaus mahdollisimman tarkasti hovioikeudelle, joka luki kerran vuodessa puhtaaksikirjoitetut eli renovoidut tuomiokirjat. Näin hovioikeus valvoi alioikeuksien toimintaa ja antoi lopulliset tuomiot vakavimmissa rikoksissa.

Oikeuslaitoksen ja kaupunkihallinnon kehittyessä voimallisesti 1600-luvun Ruotsissa korostui kaupunginkirjurien merkitys kirjallisina toimijoina. Hovioikeudet vaativat alioikeuksilta yhä huolellisempaa oikeudenkäyttöä, ja oikeustapaukset tuli kirjata aiempaa täsmällisemmin muistiin. Tämä konkretisoitui tuomiokirjojen pituuden kasvuna. Näin tuomioiden oikeudellisuutta voitiin valvoa, ja päätöksiin voitiin tarvittaessa palata. Samalla aikalaisten oikeusturva parani. Alkuesimerkin kaltaisissa poikkeuksellisissa tapauksissa kaupunginkirjureilta vaadittiin laajoja kielellisiä taitoja, kun oikeudessa punnittiin monimutkaista tapausta, jota saatettiin käsitellä useina istuntokertoina. Seikkaperäisellä kielenkäytöllään Johan Hansson teki palveluksen aikalaisille mutta tuli samalla tallentaneeksi harvinaisen otteen suomenkielistä kansanperinnettä – joka on nykylukijoiden iloksi tallennettu Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokantaan.

Jokaisessa kaupungissa tuli olla kaupunginkirjuri eli kaupunginsihteeri, joka tuki pormestarien ja raatimiesten johtamaa kaupunkihallintoa ja oikeudenkäyttöä. Kaupunginkirjuri laati raastuvanoikeuden asiakirjat ja avusti toisinaan kirjallisesti yksityishenkilöitä. Asema oli arvostettu mutta työläs. Tiivistä käsialaa käyttänyt Johan Hansson laati ja allekirjoitti Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjan ensimmäisen kerran jo vuonna 1655, vaikka hän vannoi virkavalansa kaupunginkirjuriksi vasta tammikuussa 1656. Hänellä ja virkakumppaneillaan oli keskeinen rooli hallintoaan tehostavassa Ruotsissa, mutta kaupunginkirjureita on tutkittu varsin vähän ja käsitelty usein vain virkakoneiston harmaana massana. Todellisuudessa kaupunginkirjurit erosivat taustaltaan ja olivat toimijoina monitahoisia niin virassaan kuin sen ulkopuolella. Ylipäätään kaupunginkirjurin toimenkuva, palkkaus ja sosiaalinen asemoituminen vaihtelivat kaupungeittain.

Tyylitelty otsake Vaasan raastuvanoikeuden vuoden 1655 tuomiokirjan kansilehdellä on luultavasti Johan Hanssonin laatima. Koristeellisuudessaan se poikkesi aiempien vuosien tyylistä.

Jyväskylän yliopistossa käynnistyneessä Kaski-hankkeessa tutkitaan kaupunginkirjureita 1600-luvun Ruotsissa. Hanke yhdistää kielentutkijat (Harry Lönnroth; Theresia Pettersson, Södertörns högskola) ja historiantutkijat (Petri Karonen, Petteri Impola). Nämä tieteenalat ovat perinteisesti tutkineet tahoillaan niin tuomiokirjoja kuin kirjureita. Tutkimusintressit ovat olleet varsin tieteenalaspesifejä, jolloin tutkimusyhteistyö on jäänyt vähäiseksi. Kaski-hankkeessa yhdistetään ensimmäistä kertaa molempien tieteenalojen osaaminen systemaattiseen tutkimukseen kaupunginkirjureista ja heidän kielenkäytöstään.

Hankkeessa laaditaan matrikkeli ja prosopografinen tietokanta, joissa on tällä hetkellä tiedot lähes kolmestasadasta kaupunginkirjurista ympäri Ruotsia. Niiden avulla tutkitaan ammattikuntaa, sen jäseniä, toimenkuvaa, tietotaitoja ja sosiaalisia rakenteita. Tietoa saadaan esimerkiksi kaupunginkirjurien (kieli)taustoista, urakehityksestä ja asemoitumisesta osaksi hallintokoneistoa ja kaupunkiyhteisöjä. Tarkempien tapausanalyysien avulla tarkastellaan heidän arkitoimijuutta. Esimerkiksi Johan Hansson oli kirjallisesti kouliintunut jo maaherra Thure Ribbingin kirjurina. Vakaasta ammattitaidosta kertoo hänen vuosipalkkansa nostaminen 350 kuparitaaleriin, joka oli lähellä pormestarin palkkaa, mutta työtä oli paljon. Vaasassa hänen vastuullaan olivat raastuvan- mutta myös kämnerinoikeuden pöytäkirjojen sekä kaupungin tilien ja veroluetteloiden laatiminen. Lisäksi ensisijaisesti pitäjänkirjurille tarkoitettua kirjurinkappaa vastaan hän laati Höstveden ja Runsorin talojen henki-, kymmenys- ja laivamiehenluettelot. Kaupunginkirjurit edustivat hallinnollista jatkumoa raadin vaihtuessa tiheämpään. Tosin osa kaupunginkirjureista oli itsekin raatimiehiä, kuten Johanin seuraaja Baltzar Baltzarsson. Pienissä kaupungeissa virka saattoi olla jopa yhdistetty pormestarin toimeen. Tämä ei ole yllättävää, koska usein kaupunginkirjurit olivat (lain)oppineempia ja kirjoitustaitoisempia kuin porvaristo keskimäärin.

Kaupunginkirjuri-tietokantaan yhdistetään kielitieteellisiä merkintöjä kieli- ja oppitaustan osalta, mutta ennen kaikkea heidän tuottamastaan kielestä, joka on suoraan luettavissa esimerkiksi tuomiokirjoista. Lisäksi historiallinen kielitiede ja filologia yhdistetään historiantutkimuksen kanssa valikoitujen yksittäisten kaupunginkirjurien tuottamien aineistojen analyysiin. Hankkeessa onkin jo alettu kehittää monitieteisiä menetelmiä. Näin voidaan vertailla esimerkiksi sitä, mitä kielelle ja asiasisällölle tapahtui, kun konseptipöytäkirjoista puhtaaksikirjoitettiin renovoituja tuomiokirjoja, tai onko osa asiakirjoista kaupunginkirjurien apulaisten laatimia.

Kielitieteellisten käsitteiden, kuten kielenkäyttö ja kieliasiantuntijuus, problematisointi läpi tutkimushankkeen antaa uuden lähestymistavan varhaismoderniin toimijuuteen. Johan Hanssonin voidaan olettaa hallinneen ruotsin lisäksi suomen kielen, molemmat vieläpä suullisesti ja kirjallisesti, koska alkuesimerkin loitsu on kirjattu aikakauden mittapuulla tyylipuhtaasti. Vaikka oikeutta istuttiin kaupungeissa pitkälti ruotsiksi, tuli kirjurilla olla valmiuksia suomen ja toisinaan esimerkiksi saksan kieleen. Kaupunginkirjurit siis joutuivat oman aikansa kieliasiantuntijoina kääntämään yksityiskohtaisiakin asioita ruotsinkieliseen pöytäkirjaan, oikeine sanavalintoineen.

Vaikka jo edeltäjänsä Bengt Andersson oli parantanut Vaasan pöytäkirjojen tasoa, Johanin aikana niiden mitta kasvoi huomattavasti ja sisältö terävöityi. Hän alkoi kirjata tuomiokirjoihin perukirjat ja velkaluettelot sekä aiempaa tarkemmin ihmisten välisiä suhteita. Vaasan tuomiokirjat laajenivat siitäkin syystä, että Korsholman ja Vaasan kreivikunta lisäsi vuodesta 1651 alkaen erityisesti hallinnollisia asioita, ja raastuvanistuntoihin kokoonnuttiin tiuhemmin. Kaski-hankkeessa vertaillaankin kaupungeittain tuomiokirjojen laajuutta ja kehitystä kirjurilta seuraavalle. Samalla vertaillaan yksittäisten kaupunginkirjurien kielenkäyttöä. Esimerkiksi Armas Luukko on maininnut Vaasan historiassa (1971) Johanin kirjanneen oikeustapauksista ”tunnontarkasti vähäisiäkään yksityiskohtia unohtamatta”. Tämä näkyy alkuesimerkissä ja muissa 1650- ja 60-lukujen Vaasaa riepotelleissa taikuus- ja noituusoikeudenkäynneissä. Johanin tarkka ilmaisu ulottui myös tavanomaisiin oikeustapauksiin velkoineen ja tappeluineen. Luukon mukaan Johanin tuomiokirjakielessä vilahtelee jopa huumori. Tällaisia mainintoja on kiinnostavaa analysoida kielitieteellisesti aikalaisteksteistä, mutta lausahdusta voidaan tarkastella myös historiografisesti. Etenkin kun Luukko ylistää Johan Hanssonin olleen ”Vaasan ensimmäinen Historicus”, niin paljon hänen kirjallisilla kyvyillä on ollut merkitystä menneisyyden tallentamisessa jälkipolville – eikä vähiten juuri kiitolliselle kaupunkihistorian kirjoittajalle.

Onkin viime kädessä kirjurien käsien varassa, kuinka nykyisin tutkimme hallinto-, oikeus-, talous-, sukupuoli-, kulttuuri- tai vaikkapa mentaliteettihistoriaa tuomiokirjoja hyödyntäen. Ei ole lainkaan yhdentekevää, kuka laati tuomiokirjat ja miten se tehtiin. Siksi Kaski-hanke tutkii kaupunginkirjurien lisäksi tuomiokirjoja sinänsä, kielitieteen ja kirjoittamisajankohdan historiallisten kontekstien näkökulmista. Hanke tulee entisestään parantamaan tuomiokirjojen käytettävyyttä ja lähdekriittistä ymmärrystä. Hankkeessa tuomiokirjat ovat siis samalla sekä tärkein lähdeaineisto että myös tutkimuskohde. Kuvaavasti kaupunginkirjureiden elämästä löytyy eniten mainintoja juuri tuomiokirjoista, jotka ovat heidän itsensä laatimia, ja joiden lähdekriittistä ymmärtämistä tukee juuri kaupunginkirjurien tutkiminen.

Jos tuomiokirjat ovat tärkeitä tutkijoille, niin sitä ne olivat myös aikalaisille merkintöinä hallinnon ja oikeudenjaon jatkuvuudesta. Kun Johan Hansson valittiin Kristiinankaupungin pormestariksi, jouduttiin Vaasassa ahdinkoon. Raastuvan asioita kirjaamaan hälytettiin kihlakunnankirjuri Baltzar Baltzarsson. Tuomiokirjaa selatessa onkin ilmeistä, että käsiala vaihtuu poikkeuksellisesti kesken vuoden 6.8.1664 (vrt. kuva). Aukeama havainnollistaa, kuinka kahden kaupunginkirjurin käsiala erosi: Johanin käsiala ja rivitys oli tiivistä mutta marginaalit leveitä; Baltzarin käsiala taasen hiukan jykevämpää ja marginaalit kapeita. Vaikka lähtökohtaisesti tekstit ovat samaa hallintoruotsia, voidaan käsialan lisäksi havaita kielenkäytön eroja sanastoa ja kieltä vertailemalla.

Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjassa käsiala vaihtuu poikkeuksellisesti kesken aukeaman elokuussa 1664.

Baltzarin virka kaupunginkirjurina vahvistettiin 19.10.1664, ”erityisesti sen jälkeen, kun Johan Hansson ei ole yhtäkään kirjainta tähän [tuomiokirjaan] kirjoittanut, sen jälkeen kun hän tuli Kristiinankaupunkiin, eikä ole yhdelläkään sanalla vakuuttanut tulevansa virkaan takaisin, jos häntä ei otetakaan palvelukseen Kristiinankaupunkiin”. Äkillisyyden lisäksi kaupunginkirjurin vaihdos aiheutti muutakin harmia. Johanin siirtyessä Kristiinankaupunkiin hänen haltuunsa jäi Vaasan veroluetteloita ja pöytäkirjoja useilta vuosilta. Vaasan pormestari Jacob Wilstadius kirjoitti hänelle asiasta useita kertoja, samoin kreivikunnan hopmanni Botvid Höök protestoi tuomiokirjojen puuttumista. Lopulta 7.8.1665 Vaasan pormestari ja raati ottivat Johanin Vaasassa sijainneen talon, pellot ja niityn vakuudeksi, kunnes asiakirjat saataisiin takaisin. Tämä ilmeisesti tehosi ja pöytäkirjat palautuivat puhtaaksikirjoitettuina, koska nykyäänkin voimme lukea niitä Johanin käsialalla Vaasan tuomiokirjaniteestä.

Johanilla olikin kiireitä vannottuaan pormestarin valan 21.11.1664, sillä hän oli ensimmäisen kerran Kristiinankaupungin valtiopäiväedustajana jo samana vuonna. Lisäksi edellinen kaupunginkirjuri Nils Pedersson oli ajautunut alkoholiongelmiin. Siksi Kristiinankaupungin tuomiokirjat onkin muutaman vuoden ajan laadittu ilmiselvästi Johanin käsialalla, jonka voi havaita esimerkiksi vertaamalla hakemistojen omintakeista tyyliä Johanin Vaasassa laatimiin. Johan toimi pormestarina kuolemaansa vuoteen 1691. Kaupunginkirjurin virka osana urakehitystä pormestariksi takasi Johanin jälkikasvulle sosiaalista vakautta, kun esimerkiksi hänen pojistaan Karl toimi kirkkoherrana ja Jakob postimestarina ja valtiopäivämiehenä. Johanin toiminta osoittaa, että kaupunginkirjurit kirjallisine tuotoksineen olivat aikalaisille tärkeitä. Kirjakielen kehitys ja sanaston vakiintuminen ei ollut vain kirkonmiesten, vaan myös virkamiesten vastuulla, eritoten jokapäiväisen hallinnollis-oikeudellisen kielenkäytön osalta. Siksi kaupunginkirjureita tuomiokirjoineen on syytä tutkia aiempaa syvällisemmin.

Petteri Impola

Kirjoittaja on FM, Suomen historian väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto. Tutkijana myös Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Kielen asiantuntijat, menneisyyden tallentajat: Kaupunginkirjureiden ammattikunta, toimijuus ja kielenkäyttö Ruotsin valtakunnassa varhaismodernina aikana 1614–1714 (Kaski). Lisätietoja: www.jyu.fi/kaski

Kuvalähteet:

Wikimedia Commons: Gerrit Dou, Geleerde die zijn pen snijdt, 1630-1635, The Leiden Collection NY.[IP1] 

KA. Vaasan raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirjat v:1 (1650–1659), vuoden 1655 kansilehti; v:2 (1660–1665), 3. & 6.8.1664.[IP2] 

Lähteet:

KA. Vaasan raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirjat v:1 (1650–1659) & v:2 (1660–1665).

KA. Kristiinankaupungin raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirja k:1 (1664–1689).

KA. Läänintilit. Pohjanmaan ja Länsipohjan läänin läänintili- ja tositeasiakirja 9146 (1664), 159.

SKVR XI 992. Vaasa. Hertzberg, Vidskepelsen, s. 66. 1889. -(30. VI. 1658). https://skvr.fi/poem/skvr11109920. Luettu 20.3.2021.

Impola, Petteri, Karonen, Petri & Lönnroth, Harry. 2020. Språkbruk i svenska städer under tidigmodern tid. Ny metod för att analysera ordförrådet i domböcker från 1600-talet. Historisk Tidskrift för Finland, 105:3, 267–291.

Karonen, Petri. 1994. Kämnerinoikeudet Suomen kaupungeissa suurvalta-ajan alkupuolella (noin 1620–1660). Studia historica Jyväskyläensia 48. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 164–165, 312. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4361-5. Luettu 20.3.2021.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Jakob Hoffrén. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U1233.  Luettu 20.3.2021.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Hoffrenius. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=3198. Luettu 20.3.2021.

Luukko, Armas. 1971. Vaasan historia 1, 1606–1721. Vaasan kaupunki, 388–389.

Thylin-Klaus, Jennica. 2019. Stadsskrivare på 1600-talet. Teoksessa Marika Tandefelt (red.) Finländsk svenska från medeltid till 1860. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 829. Helgingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 127–145. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-978-951-583-482-9. Luettu 29.3.2021.

Åkerblom, K. V. 1926. Stadsskrivare i Vasa på 1600-talet. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja X, 1926. Julk. 1927.Helsinki: Suomen sukututkimusseura, 394–396.

Palaa takaisin blogin etusivulle
Pesänkavallusta kautta aikojen

Pesänkavallusta kautta aikojen

By |

Suomalaisella lakikielellä on takanaan jo monisatavuotinen historia. Kirjalliset ensiaskeleet otettiin todennäköisesti 1580-luvulla, jolloin laadittiin ensimmäinen lakikirjasuomennos, kuningas Kristofferin maanlaki. 1600-luvun edetessä suomenkielistä lakitekstiä oli yhä enemmän, sillä omat suomennoksensa saivat myös kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki, kirkkolaki, sota-artiklat sekä metallien ja mineraalien louhintatyötä käsittelevät ns. vuorityöasetukset.

Ensimmäiset lakitekstit olivat ruotsin kielestä käännettyjä, ja suomentajien on pitänyt parhaan harkintansa mukaan kääntää myös sellaisia termejä, joita tuskin on arkikielessä viljelty paljoakaan. Hyvä esimerkki on nykykielen termi pesänkavallus, jota ennen lakiteksteissä on esiintynyt monia muitakin ehdokkaita saman käsitteen nimityksenä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan pesänkavallus on ”rikos, johon tietynlaisen yhteisön (esim. kuolinpesän tai yhtiön) jäsen syyllistyy anastaessaan yhteisön omaisuutta”. Vanhoissa lakiteksteissä kyse on usein siitä, että joku varastaa omaisuutta omilta perheenjäseniltään.

Kuningas Kristofferin maanlain ensimmäinen suomentaja oli Tukholmassa työskennellyt suomalainen pappi Martinus Olavi, joka tunnetaan historiankirjoissa arvokkaasti myös nimellä herra Martti. Kirkonmiehenä Martinuksen sydäntä lähellä olivat varmaankin enemmän hengelliset asiat kuin lainsäädäntö, sillä hänen käännöstyönsä ei kaikilta osin ansaitse parasta mahdollista arvosanaa. Esimerkiksi pesänkavallusta merkitsevä ruotsinkielinen lakitermi on epähuomiossa käännetty väärin. Termi esiintyy tekstissä kahdessa kohdassa, joista toinen on lainkohtien sisällysluettelo ja toinen varsinainen lakiteksti, johon sisällysluettelo viittaa. Sisällysluettelon suomennos on paatin varkaus ja varsinaisen tekstin suomennos on paatin siirtäminen. Mikä on saanut Martinuksen ajatukset harhautumaan pesänkavalluksesta veneilyyn?

Virheen taustalla on erehdys ruotsinkielisen yhdyssanan hahmottamisessa. Alkukielinen sana on bodräkt. Ruotsinkielinen lakikirja painettiin vuonna 1608, joten tätä ennen koko maassa oltiin yksinomaan käsikirjoitusten varassa, ja niiden kirjoitusasuissa oli vaihtelua. Vanhoissa lähteissä bodräkt-sanasta tunnetaan esimerkiksi asut bodraet, bootzdret ja botz draeth. On mahdotonta tietää täsmällisesti, minkälainen kirjotusasu termillä oli Martinuksen tuntemassa ruotsinkielisessä lähteessä. Ilmeistä kuitenkin on, että Martinus on hahmottanut yhdyssanan alkuosan olevan båt, vaikka todellisuudessa yhdyssanan osat ovat bo ja dräkt. Väärinkäsitystä on varmasti edesauttanut se, että tekstissä edeltävä lainkohta käsittelee kalojen ja kalaverkkojen varastamista. Veneily lienee tuntunut teemaan sopivalta ajatukselta.

Martinuksen alkuperäinen suomennoskäsikirjoitus on kadonnut, mutta siitä tunnetaan useita kopioita, joihin kaikkiin käännösvirhe on päätynyt mukaan. Siitä huolimatta virhe on kyllä havaittu ja tiedostettu jo varhain. Martinuksen lainsuomennoksen pohjalta uudistetun käännöksen kuningas Kristofferin maanlaista laati 1600-luvun alussa Kalajoen kirkkoherra Ljungo Thomae, joka tunnetaan yleisesti myös Ljungo Tuomaanpoikana. Hän huomasi ja korjasi Martinuksen käännösvirheen ja käyttää samoissa kohdissa termejä talouden haukutelemus (=houkutteleminen) ja talouden wiettelemys. Oman suomennoksensa esipuheessa Ljungo arvostelee edeltäjänsä työtä, tosin nimeä mainitsematta, koska ensimmäisen lainsuomentajan henkilöllisyys ei ollut hänen tiedossaan.

Seuraavan maanlainsuomennoksen laati lainlukija Abraham Kollanius vuonna 1648. Hän puolestaan valitsi ilmaisut taloin cappalten kätkeminen ja taloin cappalen culjettaminen. Kaikissa kolmessa lainsuomennoksessa huomiota herättää se, että käsitteestä käytetään kahta eri termiä. Tarkastelemani ruotsinkieliset lähteet eivät selitä asiaa, joten syy jää arvailun varaan. Kenties Martinuksen kohdalla kyse on vain pienimuotoisesta huolimattomuuteen perustuvasta epäjohdonmukaisuudesta, ja muut suomentajat ovat halunneet syystä tai toisesta noudattaa tätä esikuvaa. Mainitut suomennokset ovat olemassa ainoastaan käsikirjoituksina. Ljungon ja Kollaniuksen tekstit kyllä pyrittiin saamaan painoon, mutta asia ei kummassakaan tapauksessa edennyt loppuun asti. Painetun lakikirjan puuttuminen on varmasti osaltaan hidastanut termien vakiintumista.

Suomenkielinen painettu koko kansaa koskeva lakikirja näki päivänvalon vuonna 1759, kun Ruotzin Waldakunnan Laki ilmestyi. Siinä puolestaan käytetään vastaavassa yhteydessä ilmaisua salainen cotowiemä. 1800-luvulla suomen kieltä alettiin toden teolla kehittää monilla käyttöaloilla, myös lakikielen termien osalta. Sen ajan lähteissä puhutaan yleisesti kotivarkaudesta ja pesävarkaudesta. Vuonna 1880 valmistunut Elias Lönnrotin suursanakirja ei vielä tunne pesänkavallusta, mutta vuonna 1883 ilmestyi Ruotsalais-Suomalainen Laki- ja Wirkakielen Sanasto, johon sana sisältyy.

Harri Uusitalo

Kirjoittaja on lakikielen kehitykseen perehtynyt suomen kielen tutkija Turun yliopistosta.

Palaa takaisin blogin etusivulle
Mitä kellarissa tapahtui?

Mitä kellarissa tapahtui?

By | | Comments 0 Comment

1600-luvun tuomiokirjat ovat usein sekoitus tarkkaa tapahtumien kuvailua ja toisaalta yleisempää selostusta. Se on näille lähteille tyypillistä. Keskikesällä 1657 Turun tuomiokapitulissa käsiteltiin Maskun kihlakunnan maarovasti Henrik Hoffmania koskevaa asiaa. Hänen kanssaan tuomiokapituliin saapui Gertrud Sigfredsotter. Maarovastin ja Gertrud Sigfredsdotterin välisestä tapauksesta ei kuitenkaan selviä kovinkaan paljon. Pöytäkirjasta saamme tietää, että maarovasti Hoffman on kerran saavuttuaan Maskun Kankaisiin suunnannut kellariin katsoakseen siellä tekeytymässä ollutta olutta. Gertrud Sigfredsdotter kuvaili tarkasti tuomiokapitulille, kuinka rovasti käveli läpi salin ja lukitsi perässään ovet niin saliin kuin kellariin. Myöhemmin Gertrud Sigfredsdotter kertoi, että maarovasti tuli sisään pirttiin. Lisäksi pöytäkirjassa kerrotaan Gertrud Sigfredsdotterin tunnustaneen Maskun käräjillä, että hänet oli saattanut raskaaksi tonttu tai haltija.

Maskun kihlakunnan maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin tapaus on poikkeuksellisen fragmentaarinen ja sekava. Tämä johtuu siitä, että se on suurimmaksi osaksi sensuroitu.

Consistorii ecclesiastici protokoller I, s. 99.

Suurin osa Turun tuomiokapitulin 1600-luvun pöytäkirjoista on tuhoutunut kaupunkia koetelleissa tulipaloissa. Pöytäkirjat ovat säilyneet heinäkuusta 1656 syyskuuhun 1661 ja ne julkaisi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomen Kirkkohistoriallisen Seura. Kun pöytäkirjoja toimitettiin painettavaksi, katsoi seuran hallitus, että maarovastia koskevan tapauksen sisältö oli niin siveetöntä tai hävytöntä (sv. obscen), että suuri osa siitä on jätetty julkaisematta.

Julkaistuun versioon jätettyjen tekstifragmenttien perusteella voisi olettaa, että kyse on maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin välisen seksuaalisen aktin kuvaamisesta. Tapauksessa esitetyt viittaukset ovien lukitsemiseen ja Gertrud Sigfredsdotterin lapsen isän henkilöllisyyteen viittaisivat tähän. Nykyajan historiantutkija jää pohtimaan, mikä parin välillä tapahtunut voisi olla sellaista, ettei sitä voinut painaa lähdejulkaisuun.

Turun tuomiokapitulin pöytäkirjojen julkaiseminen ajoittuu lähdejulkaisujen kulta-ajan loppukauteen. Tällöin julkaistiin myös Turun tuomiokirkon Musta kirja sekä Finlands medeltidsurkunder, kuten Taina Saarenpää osoittaa väitöskirjassaan Turun tuomiokirkon Musta kirja ja lähteiden julkaisemisen jatkumo Suomessa varhaismodernista digitaaliseen aikaan (2019). Lähteiden julkaiseminen oli laaja eurooppalainen ilmiö, jonka tavoitteena oli kansallisen menneisyyden rakentaminen sekä lähteiden saavutettavuuden parantaminen. Maarovastia kohtaan esitetyt väitteet sopivat huonosti kansallisen menneisyyden rakentamisen tarinaan. Samaan aikaan siveettömyyden kanssa maarovastia syytettiin ahneudesta. Näiden syytteiden seurauksena hänet pidätettiin virastaan kolmen kuukauden ajaksi. Turun hiippakunnan paimenmuiston mukaan Hoffman vapautettiin syytteistään ja hän sai palata virkaansa. Ehkä Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallitus katsoi, että on tarpeetonta julkaista maarovastia vastaan esitettyjä väitteitä, joista hänet vapautettiin. Ei ollut syytä tuoda pappissäädyn ylimpiin kuuluneen miehen moraalin kyseenalaistamista jälkipolvien tietoon.

Historiantutkimus on muuttunut valtavasti 1800- ja 1900-lukujen taitteesta tutkijoiden suunnatessa huomionsa suurista kansallisista tarinoista kohti arkea, tunteita, yksilöitä, vähäosaisia, seksuaalisuutta ja sukupuolia. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on alettu keskustella myös tutkijan etiikasta. Onko tutkimuksemme tirkistelyä vai ymmärryksen lisäämistä, kuten Pirita Frigren kysyy artikkelissaan Historiantutkimuksen etiikka -teoksessa (2017)? Minun on kysyttävä itseltäni tutkijana, miksi haluan tietää, mitä Gertrud Sigfredsdotter kertoi tuomiokapitulille. Haluanko vain tietää mehukkaita yksityiskohtia jo kauan sitten kuolleiden ihmisten elämästä, ja kummastella heidän outoa kulttuuriaan, jossa näin yksityiset asiat tuotiin oikeuteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi.

Tässä tapauksessa on luettava alkuperäinen tapaus, jotta sen voi asettaa muiden vastaavien tapausten kontekstiin. Poikkeaako maarovasti Hoffmanin tapaus muista? Lähdejulkaisusta selviää, että Gertrudia on kuultu myös Maskun käräjillä, jolloin voidaan etsiä tietoa hänen ja maarovastin välisestä tapauksesta myös toisesta lähteestä. Tapaukseen mielenkiintoisen kerroksen tuo Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallitus, joka vaikuttaa omalla päätöksellään nykyistenkin historiantutkijoiden tutkimukseen. Kaksi sataa vuotta sitten tehty työ on edelleen hyödyksi vanhempien aikojen tutkijoille, mutta tutkijan tulee tiedostaa julkaisujen lähtökohdat ja julkaisutoiminnan ajankohdan periaatteet. Meidän on edelleen palattava ja päästävä palaamaan tarvittaessa alkuperäislähteille. Tästä maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin tapaus on erinomainen esimerkki ja muistutus.

Mitä Gertrud Sigfredsdotter väitti kellarissa tapahtuneen? Miksi se oli niin siveetöntä tai hävytöntä, ettei sitä voinut painaa lähdejulkaisuun? Tarkat vastaukset näihin kysymyksiin selvinnevät Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallituksen pöytäkirjoista ja Turun tuomiokapitulin pöytäkirjoista, jotka jo odottavat minua Kansallisarkiston Turun toimipisteen tutkijasalissa.

Mari Välimäki
Kirjoittaja on Turun yliopiston Suomen historian tohtorikoulutettava ja Uuden ajan alun verkoston toimikunnan puheenjohtaja, jonka esiaviollisia suhteita 1600-luvun Ruotsissa käsittelevä väitöskirja on parhaillaan esitarkastuksessa.

Artikkelikuva:

Wikimedia Commons

Lähteet:

Consistorii ecclesiastici aboënsis protokoller I–II. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia II & III. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura 1899 & 1902.

Frigren, Pirita, ”Tirkistelyä vai ymmärryksen lisäämistä? Historiantutkija arkaluontoisista asioista kirjoittamassa”. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017, 51–70.

Saarenpää, Taina, Turun tuomiokirkon Musta kirja ja lähteiden julkaisemisen jatkumo Suomessa varhaismodernista digitaaliseen aikaan. Turun yliopisto 2019.

Väänänen, Kyösti, ”Henricus Johannis Hoffman”. Teoksessa Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721. Studia Biographica 9. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001022 (viitattu 29.9.2020)

Palaa takaisin blogin etusivulle
Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston nettisivut ja blogi on julkaistu!

Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston nettisivut ja blogi on julkaistu!

By | | Comments 0 Comment

Alkuvuodesta 2019 ympäri Suomea hajaantuneet varhaismodernistit huomasivat tilauksen uudelle verkostolle, joka toisi yhteen aikakauden tutkijoita ja opiskelijoita: uuden ajan alun tutkimuksen verkosto oli syntynyt. Nyt verkosto on kypsynyt uuteen kukoistukseen uusien verkkosivujensa ansioista. Sivuilla voi käydä tutustumassa jäseneksi liittymiseen, lukemassa blogia (ja ehdottamassa aihetta!), tutustumassa verkoston toimikuntaan ja tsekkaamassa tietoa seuraavista tutkimuspäivistä. Verkoston kuulumisia voi seurata myös Twitterissä ja Facebookissa. Toimikuntaan puolestaan saat yhteyden sähköpostiosoitteella toimikunta@uudenajanalku.fi

🇬🇧At the beginning of the year 2019 early modernists across Finland felt the need for a new network to bring together scholars and students interested in early modern times: The Network for Early Modern Research in Finland was born. Now the network has blossomed into young adulthood with its new website. On the website you can learn about how to join the network, read the blog (or suggest a subject!), get to know the Committee, and check out information about the newest Research Days. You can follow the Network also on Twitter and Facebook, and reach the Committee at toimikunta@uudenajanalku.fi.

Palaa takaisin blogin etusivulle
Kirjoita Uuden ajan alun verkoston blogiin!

Kirjoita Uuden ajan alun verkoston blogiin!

By | | Comments 35 comments

Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston blogissa julkaistaan alan tutkijoiden ja opiskelijoiden tekstejä. Blogiin ovat tervetulleita niin lyhyemmät kuin pidemmätkin katsaukset ajankohtaisesta tutkimuksesta. Onko vastaasi tullut jotain, mistä haluaisit kertoa, mutta aihe ei aivan riitä artikkeliksi asti? Askarruttavatko metodit? Haluaisitko tuoda muiden aikakauden tutkijoiden tietoon, mitä olet tutkimassa? Kaikkeen tähän ja muuhun ajatusten pyörittelyyn soveltuu verkoston blogi. Kirjoituksen voi kirjoittaa suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Tekstin pituuden tulisi olla noin 500–800 sanaa ja tyylin yleistajuista. Hankithan tekstiäsi varten ainakin yhden kuvan, jolla on vapaa käyttöoikeus. Lähetä meille myös linkit sosiaalisiin medioihisi, joista toivot mainittavan.

Ehdota tekstiä kirjoittamalla suoraan toimittajille, Minna Hoville (minna.hovi@uniarts.fi) ja Petteri Impolalle (petteri.s.impola@jyu.fi)

🇬🇧 The blog of the Network publishes texts from scholars and students of the field focusing on topical research. Have you come across something interesting, but not quite enough to make a full article on? Are you perplexed about methods? Would you like to make the topic of your research known for other scholars in your field? All these are great reasons for writing a blog text. You can write in Finnish, Swedish, and English. The lenght should be 500-800 words, and the style should be more conversational and casual than a journal article. We advise you to secure at least one image with image rights. Send us also your social media links.

Suggest a post by writing to the editors directly: Minna Hovi (minna.hovi@uniarts.fi) and Petteri impola (petteri.s.impola@jyu.fi)

Palaa takaisin blogin etusivulle