Avainsana: tuomiokirjat

Kaupunginkirjurit tuomiokirjojen laatijoina ja tutkimuskohteina

Kaupunginkirjurit tuomiokirjojen laatijoina ja tutkimuskohteina

[…] tuonen tualle sinun sias,

Siwus kiwen sinisen,

maxankarwaisen Madon

löhen mustan leuka luille,

Tuonen hauwin hampahisen

kukon korwihin kowihin,

ilman linun istumille.

Näihin sanoihin päättyy loitsu Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjassa 30.6.1658. Loitsu oli väkevä todiste taikuussyytteessä Claara Jöransdotteria vastaan. Päätöksestä kirjata loitsu muistiin poikkeuksellisesti suomeksi muutoin Ruotsin valtakunnan hallintokielellä eli ruotsiksi laadittuun asiakirjaan vastasi Vaasan tuolloinen kaupunginkirjuri Johan Hansson (Houru, Hoffreen). Hänen tarkoituksenaan oli todennäköisesti raportoida oikeustapaus mahdollisimman tarkasti hovioikeudelle, joka luki kerran vuodessa puhtaaksikirjoitetut eli renovoidut tuomiokirjat. Näin hovioikeus valvoi alioikeuksien toimintaa ja antoi lopulliset tuomiot vakavimmissa rikoksissa.

Oikeuslaitoksen ja kaupunkihallinnon kehittyessä voimallisesti 1600-luvun Ruotsissa korostui kaupunginkirjurien merkitys kirjallisina toimijoina. Hovioikeudet vaativat alioikeuksilta yhä huolellisempaa oikeudenkäyttöä, ja oikeustapaukset tuli kirjata aiempaa täsmällisemmin muistiin. Tämä konkretisoitui tuomiokirjojen pituuden kasvuna. Näin tuomioiden oikeudellisuutta voitiin valvoa, ja päätöksiin voitiin tarvittaessa palata. Samalla aikalaisten oikeusturva parani. Alkuesimerkin kaltaisissa poikkeuksellisissa tapauksissa kaupunginkirjureilta vaadittiin laajoja kielellisiä taitoja, kun oikeudessa punnittiin monimutkaista tapausta, jota saatettiin käsitellä useina istuntokertoina. Seikkaperäisellä kielenkäytöllään Johan Hansson teki palveluksen aikalaisille mutta tuli samalla tallentaneeksi harvinaisen otteen suomenkielistä kansanperinnettä – joka on nykylukijoiden iloksi tallennettu Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokantaan.

Jokaisessa kaupungissa tuli olla kaupunginkirjuri eli kaupunginsihteeri, joka tuki pormestarien ja raatimiesten johtamaa kaupunkihallintoa ja oikeudenkäyttöä. Kaupunginkirjuri laati raastuvanoikeuden asiakirjat ja avusti toisinaan kirjallisesti yksityishenkilöitä. Asema oli arvostettu mutta työläs. Tiivistä käsialaa käyttänyt Johan Hansson laati ja allekirjoitti Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjan ensimmäisen kerran jo vuonna 1655, vaikka hän vannoi virkavalansa kaupunginkirjuriksi vasta tammikuussa 1656. Hänellä ja virkakumppaneillaan oli keskeinen rooli hallintoaan tehostavassa Ruotsissa, mutta kaupunginkirjureita on tutkittu varsin vähän ja käsitelty usein vain virkakoneiston harmaana massana. Todellisuudessa kaupunginkirjurit erosivat taustaltaan ja olivat toimijoina monitahoisia niin virassaan kuin sen ulkopuolella. Ylipäätään kaupunginkirjurin toimenkuva, palkkaus ja sosiaalinen asemoituminen vaihtelivat kaupungeittain.

Tyylitelty otsake Vaasan raastuvanoikeuden vuoden 1655 tuomiokirjan kansilehdellä on luultavasti Johan Hanssonin laatima. Koristeellisuudessaan se poikkesi aiempien vuosien tyylistä.

Jyväskylän yliopistossa käynnistyneessä Kaski-hankkeessa tutkitaan kaupunginkirjureita 1600-luvun Ruotsissa. Hanke yhdistää kielentutkijat (Harry Lönnroth; Theresia Pettersson, Södertörns högskola) ja historiantutkijat (Petri Karonen, Petteri Impola). Nämä tieteenalat ovat perinteisesti tutkineet tahoillaan niin tuomiokirjoja kuin kirjureita. Tutkimusintressit ovat olleet varsin tieteenalaspesifejä, jolloin tutkimusyhteistyö on jäänyt vähäiseksi. Kaski-hankkeessa yhdistetään ensimmäistä kertaa molempien tieteenalojen osaaminen systemaattiseen tutkimukseen kaupunginkirjureista ja heidän kielenkäytöstään.

Hankkeessa laaditaan matrikkeli ja prosopografinen tietokanta, joissa on tällä hetkellä tiedot lähes kolmestasadasta kaupunginkirjurista ympäri Ruotsia. Niiden avulla tutkitaan ammattikuntaa, sen jäseniä, toimenkuvaa, tietotaitoja ja sosiaalisia rakenteita. Tietoa saadaan esimerkiksi kaupunginkirjurien (kieli)taustoista, urakehityksestä ja asemoitumisesta osaksi hallintokoneistoa ja kaupunkiyhteisöjä. Tarkempien tapausanalyysien avulla tarkastellaan heidän arkitoimijuutta. Esimerkiksi Johan Hansson oli kirjallisesti kouliintunut jo maaherra Thure Ribbingin kirjurina. Vakaasta ammattitaidosta kertoo hänen vuosipalkkansa nostaminen 350 kuparitaaleriin, joka oli lähellä pormestarin palkkaa, mutta työtä oli paljon. Vaasassa hänen vastuullaan olivat raastuvan- mutta myös kämnerinoikeuden pöytäkirjojen sekä kaupungin tilien ja veroluetteloiden laatiminen. Lisäksi ensisijaisesti pitäjänkirjurille tarkoitettua kirjurinkappaa vastaan hän laati Höstveden ja Runsorin talojen henki-, kymmenys- ja laivamiehenluettelot. Kaupunginkirjurit edustivat hallinnollista jatkumoa raadin vaihtuessa tiheämpään. Tosin osa kaupunginkirjureista oli itsekin raatimiehiä, kuten Johanin seuraaja Baltzar Baltzarsson. Pienissä kaupungeissa virka saattoi olla jopa yhdistetty pormestarin toimeen. Tämä ei ole yllättävää, koska usein kaupunginkirjurit olivat (lain)oppineempia ja kirjoitustaitoisempia kuin porvaristo keskimäärin.

Kaupunginkirjuri-tietokantaan yhdistetään kielitieteellisiä merkintöjä kieli- ja oppitaustan osalta, mutta ennen kaikkea heidän tuottamastaan kielestä, joka on suoraan luettavissa esimerkiksi tuomiokirjoista. Lisäksi historiallinen kielitiede ja filologia yhdistetään historiantutkimuksen kanssa valikoitujen yksittäisten kaupunginkirjurien tuottamien aineistojen analyysiin. Hankkeessa onkin jo alettu kehittää monitieteisiä menetelmiä. Näin voidaan vertailla esimerkiksi sitä, mitä kielelle ja asiasisällölle tapahtui, kun konseptipöytäkirjoista puhtaaksikirjoitettiin renovoituja tuomiokirjoja, tai onko osa asiakirjoista kaupunginkirjurien apulaisten laatimia.

Kielitieteellisten käsitteiden, kuten kielenkäyttö ja kieliasiantuntijuus, problematisointi läpi tutkimushankkeen antaa uuden lähestymistavan varhaismoderniin toimijuuteen. Johan Hanssonin voidaan olettaa hallinneen ruotsin lisäksi suomen kielen, molemmat vieläpä suullisesti ja kirjallisesti, koska alkuesimerkin loitsu on kirjattu aikakauden mittapuulla tyylipuhtaasti. Vaikka oikeutta istuttiin kaupungeissa pitkälti ruotsiksi, tuli kirjurilla olla valmiuksia suomen ja toisinaan esimerkiksi saksan kieleen. Kaupunginkirjurit siis joutuivat oman aikansa kieliasiantuntijoina kääntämään yksityiskohtaisiakin asioita ruotsinkieliseen pöytäkirjaan, oikeine sanavalintoineen.

Vaikka jo edeltäjänsä Bengt Andersson oli parantanut Vaasan pöytäkirjojen tasoa, Johanin aikana niiden mitta kasvoi huomattavasti ja sisältö terävöityi. Hän alkoi kirjata tuomiokirjoihin perukirjat ja velkaluettelot sekä aiempaa tarkemmin ihmisten välisiä suhteita. Vaasan tuomiokirjat laajenivat siitäkin syystä, että Korsholman ja Vaasan kreivikunta lisäsi vuodesta 1651 alkaen erityisesti hallinnollisia asioita, ja raastuvanistuntoihin kokoonnuttiin tiuhemmin. Kaski-hankkeessa vertaillaankin kaupungeittain tuomiokirjojen laajuutta ja kehitystä kirjurilta seuraavalle. Samalla vertaillaan yksittäisten kaupunginkirjurien kielenkäyttöä. Esimerkiksi Armas Luukko on maininnut Vaasan historiassa (1971) Johanin kirjanneen oikeustapauksista ”tunnontarkasti vähäisiäkään yksityiskohtia unohtamatta”. Tämä näkyy alkuesimerkissä ja muissa 1650- ja 60-lukujen Vaasaa riepotelleissa taikuus- ja noituusoikeudenkäynneissä. Johanin tarkka ilmaisu ulottui myös tavanomaisiin oikeustapauksiin velkoineen ja tappeluineen. Luukon mukaan Johanin tuomiokirjakielessä vilahtelee jopa huumori. Tällaisia mainintoja on kiinnostavaa analysoida kielitieteellisesti aikalaisteksteistä, mutta lausahdusta voidaan tarkastella myös historiografisesti. Etenkin kun Luukko ylistää Johan Hanssonin olleen ”Vaasan ensimmäinen Historicus”, niin paljon hänen kirjallisilla kyvyillä on ollut merkitystä menneisyyden tallentamisessa jälkipolville – eikä vähiten juuri kiitolliselle kaupunkihistorian kirjoittajalle.

Onkin viime kädessä kirjurien käsien varassa, kuinka nykyisin tutkimme hallinto-, oikeus-, talous-, sukupuoli-, kulttuuri- tai vaikkapa mentaliteettihistoriaa tuomiokirjoja hyödyntäen. Ei ole lainkaan yhdentekevää, kuka laati tuomiokirjat ja miten se tehtiin. Siksi Kaski-hanke tutkii kaupunginkirjurien lisäksi tuomiokirjoja sinänsä, kielitieteen ja kirjoittamisajankohdan historiallisten kontekstien näkökulmista. Hanke tulee entisestään parantamaan tuomiokirjojen käytettävyyttä ja lähdekriittistä ymmärrystä. Hankkeessa tuomiokirjat ovat siis samalla sekä tärkein lähdeaineisto että myös tutkimuskohde. Kuvaavasti kaupunginkirjureiden elämästä löytyy eniten mainintoja juuri tuomiokirjoista, jotka ovat heidän itsensä laatimia, ja joiden lähdekriittistä ymmärtämistä tukee juuri kaupunginkirjurien tutkiminen.

Jos tuomiokirjat ovat tärkeitä tutkijoille, niin sitä ne olivat myös aikalaisille merkintöinä hallinnon ja oikeudenjaon jatkuvuudesta. Kun Johan Hansson valittiin Kristiinankaupungin pormestariksi, jouduttiin Vaasassa ahdinkoon. Raastuvan asioita kirjaamaan hälytettiin kihlakunnankirjuri Baltzar Baltzarsson. Tuomiokirjaa selatessa onkin ilmeistä, että käsiala vaihtuu poikkeuksellisesti kesken vuoden 6.8.1664 (vrt. kuva). Aukeama havainnollistaa, kuinka kahden kaupunginkirjurin käsiala erosi: Johanin käsiala ja rivitys oli tiivistä mutta marginaalit leveitä; Baltzarin käsiala taasen hiukan jykevämpää ja marginaalit kapeita. Vaikka lähtökohtaisesti tekstit ovat samaa hallintoruotsia, voidaan käsialan lisäksi havaita kielenkäytön eroja sanastoa ja kieltä vertailemalla.

Vaasan raastuvanoikeuden tuomiokirjassa käsiala vaihtuu poikkeuksellisesti kesken aukeaman elokuussa 1664.

Baltzarin virka kaupunginkirjurina vahvistettiin 19.10.1664, ”erityisesti sen jälkeen, kun Johan Hansson ei ole yhtäkään kirjainta tähän [tuomiokirjaan] kirjoittanut, sen jälkeen kun hän tuli Kristiinankaupunkiin, eikä ole yhdelläkään sanalla vakuuttanut tulevansa virkaan takaisin, jos häntä ei otetakaan palvelukseen Kristiinankaupunkiin”. Äkillisyyden lisäksi kaupunginkirjurin vaihdos aiheutti muutakin harmia. Johanin siirtyessä Kristiinankaupunkiin hänen haltuunsa jäi Vaasan veroluetteloita ja pöytäkirjoja useilta vuosilta. Vaasan pormestari Jacob Wilstadius kirjoitti hänelle asiasta useita kertoja, samoin kreivikunnan hopmanni Botvid Höök protestoi tuomiokirjojen puuttumista. Lopulta 7.8.1665 Vaasan pormestari ja raati ottivat Johanin Vaasassa sijainneen talon, pellot ja niityn vakuudeksi, kunnes asiakirjat saataisiin takaisin. Tämä ilmeisesti tehosi ja pöytäkirjat palautuivat puhtaaksikirjoitettuina, koska nykyäänkin voimme lukea niitä Johanin käsialalla Vaasan tuomiokirjaniteestä.

Johanilla olikin kiireitä vannottuaan pormestarin valan 21.11.1664, sillä hän oli ensimmäisen kerran Kristiinankaupungin valtiopäiväedustajana jo samana vuonna. Lisäksi edellinen kaupunginkirjuri Nils Pedersson oli ajautunut alkoholiongelmiin. Siksi Kristiinankaupungin tuomiokirjat onkin muutaman vuoden ajan laadittu ilmiselvästi Johanin käsialalla, jonka voi havaita esimerkiksi vertaamalla hakemistojen omintakeista tyyliä Johanin Vaasassa laatimiin. Johan toimi pormestarina kuolemaansa vuoteen 1691. Kaupunginkirjurin virka osana urakehitystä pormestariksi takasi Johanin jälkikasvulle sosiaalista vakautta, kun esimerkiksi hänen pojistaan Karl toimi kirkkoherrana ja Jakob postimestarina ja valtiopäivämiehenä. Johanin toiminta osoittaa, että kaupunginkirjurit kirjallisine tuotoksineen olivat aikalaisille tärkeitä. Kirjakielen kehitys ja sanaston vakiintuminen ei ollut vain kirkonmiesten, vaan myös virkamiesten vastuulla, eritoten jokapäiväisen hallinnollis-oikeudellisen kielenkäytön osalta. Siksi kaupunginkirjureita tuomiokirjoineen on syytä tutkia aiempaa syvällisemmin.

Petteri Impola

FM, Suomen historian väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto. Tutkijana myös Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Kielen asiantuntijat, menneisyyden tallentajat: Kaupunginkirjureiden ammattikunta, toimijuus ja kielenkäyttö Ruotsin valtakunnassa varhaismodernina aikana 1614–1714 (Kaski). Lisätietoja: www.jyu.fi/kaski

Kuvalähteet:

Wikimedia Commons: Gerrit Dou, Geleerde die zijn pen snijdt, 1630-1635, The Leiden Collection NY.[IP1] 

KA. Vaasan raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirjat v:1 (1650–1659), vuoden 1655 kansilehti; v:2 (1660–1665), 3. & 6.8.1664.[IP2] 

Lähteet:

KA. Vaasan raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirjat v:1 (1650–1659) & v:2 (1660–1665).

KA. Kristiinankaupungin raastuvanoikeuden renovoidut tuomiokirja k:1 (1664–1689).

KA. Läänintilit. Pohjanmaan ja Länsipohjan läänin läänintili- ja tositeasiakirja 9146 (1664), 159.

SKVR XI 992. Vaasa. Hertzberg, Vidskepelsen, s. 66. 1889. -(30. VI. 1658). https://skvr.fi/poem/skvr11109920. Luettu 20.3.2021.

Impola, Petteri, Karonen, Petri & Lönnroth, Harry. 2020. Språkbruk i svenska städer under tidigmodern tid. Ny metod för att analysera ordförrådet i domböcker från 1600-talet. Historisk Tidskrift för Finland, 105:3, 267–291.

Karonen, Petri. 1994. Kämnerinoikeudet Suomen kaupungeissa suurvalta-ajan alkupuolella (noin 1620–1660). Studia historica Jyväskyläensia 48. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 164–165, 312. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4361-5. Luettu 20.3.2021.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Jakob Hoffrén. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U1233.  Luettu 20.3.2021.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Hoffrenius. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=3198. Luettu 20.3.2021.

Luukko, Armas. 1971. Vaasan historia 1, 1606–1721. Vaasan kaupunki, 388–389.

Thylin-Klaus, Jennica. 2019. Stadsskrivare på 1600-talet. Teoksessa Marika Tandefelt (red.) Finländsk svenska från medeltid till 1860. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 829. Helgingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 127–145. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-978-951-583-482-9. Luettu 29.3.2021.

Åkerblom, K. V. 1926. Stadsskrivare i Vasa på 1600-talet. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja X, 1926. Julk. 1927.Helsinki: Suomen sukututkimusseura, 394–396.


Mitä kellarissa tapahtui?

Mitä kellarissa tapahtui?

1600-luvun tuomiokirjat ovat usein sekoitus tarkkaa tapahtumien kuvailua ja toisaalta yleisempää selostusta. Se on näille lähteille tyypillistä. Keskikesällä 1657 Turun tuomiokapitulissa käsiteltiin Maskun kihlakunnan maarovasti Henrik Hoffmania koskevaa asiaa. Hänen kanssaan tuomiokapituliin saapui Gertrud Sigfredsotter. Maarovastin ja Gertrud Sigfredsdotterin välisestä tapauksesta ei kuitenkaan selviä kovinkaan paljon. Pöytäkirjasta saamme tietää, että maarovasti Hoffman on kerran saavuttuaan Maskun Kankaisiin suunnannut kellariin katsoakseen siellä tekeytymässä ollutta olutta. Gertrud Sigfredsdotter kuvaili tarkasti tuomiokapitulille, kuinka rovasti käveli läpi salin ja lukitsi perässään ovet niin saliin kuin kellariin. Myöhemmin Gertrud Sigfredsdotter kertoi, että maarovasti tuli sisään pirttiin. Lisäksi pöytäkirjassa kerrotaan Gertrud Sigfredsdotterin tunnustaneen Maskun käräjillä, että hänet oli saattanut raskaaksi tonttu tai haltija.

Maskun kihlakunnan maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin tapaus on poikkeuksellisen fragmentaarinen ja sekava. Tämä johtuu siitä, että se on suurimmaksi osaksi sensuroitu.

Consistorii ecclesiastici protokoller I, s. 99.

Suurin osa Turun tuomiokapitulin 1600-luvun pöytäkirjoista on tuhoutunut kaupunkia koetelleissa tulipaloissa. Pöytäkirjat ovat säilyneet heinäkuusta 1656 syyskuuhun 1661 ja ne julkaisi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomen Kirkkohistoriallisen Seura. Kun pöytäkirjoja toimitettiin painettavaksi, katsoi seuran hallitus, että maarovastia koskevan tapauksen sisältö oli niin siveetöntä tai hävytöntä (sv. obscen), että suuri osa siitä on jätetty julkaisematta.

Julkaistuun versioon jätettyjen tekstifragmenttien perusteella voisi olettaa, että kyse on maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin välisen seksuaalisen aktin kuvaamisesta. Tapauksessa esitetyt viittaukset ovien lukitsemiseen ja Gertrud Sigfredsdotterin lapsen isän henkilöllisyyteen viittaisivat tähän. Nykyajan historiantutkija jää pohtimaan, mikä parin välillä tapahtunut voisi olla sellaista, ettei sitä voinut painaa lähdejulkaisuun.

Turun tuomiokapitulin pöytäkirjojen julkaiseminen ajoittuu lähdejulkaisujen kulta-ajan loppukauteen. Tällöin julkaistiin myös Turun tuomiokirkon Musta kirja sekä Finlands medeltidsurkunder, kuten Taina Saarenpää osoittaa väitöskirjassaan Turun tuomiokirkon Musta kirja ja lähteiden julkaisemisen jatkumo Suomessa varhaismodernista digitaaliseen aikaan (2019). Lähteiden julkaiseminen oli laaja eurooppalainen ilmiö, jonka tavoitteena oli kansallisen menneisyyden rakentaminen sekä lähteiden saavutettavuuden parantaminen. Maarovastia kohtaan esitetyt väitteet sopivat huonosti kansallisen menneisyyden rakentamisen tarinaan. Samaan aikaan siveettömyyden kanssa maarovastia syytettiin ahneudesta. Näiden syytteiden seurauksena hänet pidätettiin virastaan kolmen kuukauden ajaksi. Turun hiippakunnan paimenmuiston mukaan Hoffman vapautettiin syytteistään ja hän sai palata virkaansa. Ehkä Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallitus katsoi, että on tarpeetonta julkaista maarovastia vastaan esitettyjä väitteitä, joista hänet vapautettiin. Ei ollut syytä tuoda pappissäädyn ylimpiin kuuluneen miehen moraalin kyseenalaistamista jälkipolvien tietoon.

Historiantutkimus on muuttunut valtavasti 1800- ja 1900-lukujen taitteesta tutkijoiden suunnatessa huomionsa suurista kansallisista tarinoista kohti arkea, tunteita, yksilöitä, vähäosaisia, seksuaalisuutta ja sukupuolia. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on alettu keskustella myös tutkijan etiikasta. Onko tutkimuksemme tirkistelyä vai ymmärryksen lisäämistä, kuten Pirita Frigren kysyy artikkelissaan Historiantutkimuksen etiikka -teoksessa (2017)? Minun on kysyttävä itseltäni tutkijana, miksi haluan tietää, mitä Gertrud Sigfredsdotter kertoi tuomiokapitulille. Haluanko vain tietää mehukkaita yksityiskohtia jo kauan sitten kuolleiden ihmisten elämästä, ja kummastella heidän outoa kulttuuriaan, jossa näin yksityiset asiat tuotiin oikeuteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi.

Tässä tapauksessa on luettava alkuperäinen tapaus, jotta sen voi asettaa muiden vastaavien tapausten kontekstiin. Poikkeaako maarovasti Hoffmanin tapaus muista? Lähdejulkaisusta selviää, että Gertrudia on kuultu myös Maskun käräjillä, jolloin voidaan etsiä tietoa hänen ja maarovastin välisestä tapauksesta myös toisesta lähteestä. Tapaukseen mielenkiintoisen kerroksen tuo Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallitus, joka vaikuttaa omalla päätöksellään nykyistenkin historiantutkijoiden tutkimukseen. Kaksi sataa vuotta sitten tehty työ on edelleen hyödyksi vanhempien aikojen tutkijoille, mutta tutkijan tulee tiedostaa julkaisujen lähtökohdat ja julkaisutoiminnan ajankohdan periaatteet. Meidän on edelleen palattava ja päästävä palaamaan tarvittaessa alkuperäislähteille. Tästä maarovasti Hoffmanin ja Gertrud Sigfredsdotterin tapaus on erinomainen esimerkki ja muistutus.

Mitä Gertrud Sigfredsdotter väitti kellarissa tapahtuneen? Miksi se oli niin siveetöntä tai hävytöntä, ettei sitä voinut painaa lähdejulkaisuun? Tarkat vastaukset näihin kysymyksiin selvinnevät Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran hallituksen pöytäkirjoista ja Turun tuomiokapitulin pöytäkirjoista, jotka jo odottavat minua Kansallisarkiston Turun toimipisteen tutkijasalissa.

Mari Välimäki
Suomen historian tohtorikoulutettava (Turun yliopisto) ja Uuden ajan alun verkoston toimikunnan puheenjohtaja, jonka esiaviollisia suhteita 1600-luvun Ruotsissa käsittelevä väitöskirja on parhaillaan esitarkastuksessa.

Artikkelikuva:

Wikimedia Commons

Lähteet:

Consistorii ecclesiastici aboënsis protokoller I–II. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia II & III. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura 1899 & 1902.

Frigren, Pirita, ”Tirkistelyä vai ymmärryksen lisäämistä? Historiantutkija arkaluontoisista asioista kirjoittamassa”. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017, 51–70.

Saarenpää, Taina, Turun tuomiokirkon Musta kirja ja lähteiden julkaisemisen jatkumo Suomessa varhaismodernista digitaaliseen aikaan. Turun yliopisto 2019.

Väänänen, Kyösti, ”Henricus Johannis Hoffman”. Teoksessa Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721. Studia Biographica 9. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001022 (viitattu 29.9.2020)