Uuden ajan alun tutkimuksen verkosto ry:n hallitus tuo tässä kannanotossa ilmi vastustavansa Kansallisarkiston maaliskuussa 2026 julkaisemia suunnitelmia. Suunnitelmat vaikuttavat suoraan verkoston jäsenistöön, joka muodostuu suomalaisista uuden ajan alun tutkijoista, opiskelijoista ja yleisesti aikakaudesta kiinnostuneista. Toisaalta olemme huolissamme koko suomalaisen historiantutkimuksen ja historiasuhteen tulevaisuudesta sekä jokaisen suomalaisen tasa-arvoisesta oikeudesta päästä käsiksi kulttuuriseen muistiimme.

Kansallisarkisto on tiedottanut luopuvansa vuoteen 2030 mennessä toimipisteistään Jyväskylässä, Hämeenlinnassa, Oulussa, Joensuussa, Mikkelin Pirttiniemenkadulla ja Helsingin Siltavuorenrannassa. Päätöksiä perustellaan vähentyneillä asiakaskäynneillä tutkijasaleissa ja toiminnan turvaamisella valtiontalouden säästöpaineissa. Ratkaisuksi tarjotaan panostamista digitaalisiin palveluihin, tekoälyä ja aineiston keskittämistä Mikkelin keskusarkistoon. 

Korulauseista huolimatta lyhyen aikavälin säästöt lienevät ainoa todellinen syy päätöksille. Esimerkiksi asiakaskäyntien vähentyminen liittyy jo ympäri Suomea aiemmin säästötoimina tehtyihin dramaattisiin aukioloaikojen rajauksiin. Rahan suuntaaminen muualle liittyy vuorostaan arkiston ydinarvojen ja kansallisen tehtävän aktiiviseen unohtamiseen. Kuitenkaan konkreettisia laskelmia säästöistä ei esimerkiksi Åbo Akademin professori Johanna Ilmakunnaksen ja SDP:n kansanedustaja Jani Kokon pyynnöistä huolimatta ole esitetty. 

Lukuisat tahot ovat jo tuoneet eri medioissa ja eri puolilla Suomea järjestetyissä mielenilmauksissa esille kielteisiä vaikutuksia, joita toimipisteiden korvaamisella digitaalisilla palveluilla tulee väistämättä olemaan niin valtakunnallisesti kuin yksittäiselle käyttäjällekin. Kuitenkin Kansallisarkiston tähänastinen haluttomuus kuulla historioitsijoiden huolta pakottaa myös verkostomme ottamaan keskusteluun kantaa. 

Tuhoisat vaikutukset historiantutkimukselle ja -opetukselle

Erityisen kriittisiä vaikutuksia päätöksistä koituu historiantutkimuksen kaltaisille aloille, joiden tutkimus ja opinnäytteet perustuvat usein arkistoaineistoihin. Suomen Historiallinen Seura onkin tuonut esille huolensa suomalaisen historiantutkimuksen ja -opetuksen tulevaisuudesta. Päätökset eriarvoistavat Suomen yliopistokaupunkeja. Pitkällä aikavälillä uudet käytännöt rapauttavat historioitsijoiden ammattitaitoa ja kosketusta kulttuuriperintöön. 

Historiantutkimukselle erityisen tuhoisia ovat suunnitelmat digitaalisten aineistojen toimitusten rajoituksista. Tutkija tai opiskelija saa vain yhden arkistoyksikön maksuttomasti käyttöönsä kerrallaan. Yksikön digitointiin ja toimittamiseen käyttäjälle menee noin kaksi viikkoa. Jokainen lisäyksikkö puolestaan maksaa melkein 60 euroa kappaleelta. Vain erikseen anomalla luvan voi saada myös itsepalveluasiointiin yhdeksi viikoksi kuukaudessa. Näin kulut esimerkiksi opinnäytetyöstä voivat koitua kohtuuttomiksi. Tutkijatohtori Liisa Vuonokari-Bomström Turun yliopistosta on laskenut, että maisterintutkielmaa tekevälle kahdeksan lisäarkistoyksikön tilaaminen maksaisi opiskelijalle 456 euroa. Tutkijatohtori Lauri Moilanen Oulun yliopistosta huomauttaakin, ettei olisi itse pystynyt valmistamaan väitöskirjaansa olosuhteissa, joita nyt suunnitellaan.

Heikennykset aineiston saatavuuteen sotivat suoraan historiantutkimuksen perusluonnetta vastaan: tutkija harvoin tietää aloittaessaan tutkimusta, mitkä aineistot ovat hänelle merkittäviä. Hänen on siksi käytävä läpi suuri määrä aineistoa, joka saattaa ulkopuoliselle vaikuttaa täysin merkityksettömältä. Aikaisemmin esimerkiksi yhdellä arkistokäynnillä onkin ollut mahdollista käydä yhdeltä istumalta läpi jopa kymmeniä arkistoyksiköitä. Tutkimuskysymykset muotoutuvat tässä prosessissa, jossa samanaikaisesti kiteytyy se, mikä aineistoissa on merkittävää. Siksi arkistoaineistojen vapaa tarkastelu on ehdottoman keskeinen osa historiantutkimusta.

Historiantutkimuksessa jatkuvasti uudet, aiemmin merkityksettöminä pidetyt aineistot nousevat tutkimukseen keskiöön. Esimerkiksi erilaiset oikeusasiakirjat ja inventaariolistat ovat aikoinaan olleet tällaisia uuteen arvoon nousseita lähdetyyppejä, jotka ovat avanneet uusia tutkimuksen horisontteja. On siis epätodennäköistä, että juuri aineistot, jotka voisivat lähitulevaisuudessa avata innovatiivisimmat uudet näkökulmat, olisivat jo päätyneet digitoiduiksi. 

Aineiston saatavuuden mielivaltainen hankaloittaminen tulee väistämättä ohjaamaan tutkimuksen painopistettä kohti jo digitoitua aineistoa, joka tällä hetkellä kattaa vain murto-osan arkistojen kokonaisuudesta. Näin lukemattomia merkittäviä lähteitä on vaarassa jäädä tulevaisuudessa arkistojen kätköihin. 

Toisaalta monissa alan nousevissa tutkimusteemoissa ollaan kiinnostuneita aineistojen materiaalisuudesta itsestään. Tutkijoille tärkeää saattavatkin olla esimerkiksi reunahuomautukset, materiaalit, käsialat, kirjeiden väliin unohtuneet kasviprässäykset, esineiden paino, tunteet, tuoksut ja ylipäänsä aineistoihin liittyvä aistitodellisuus. Näihin näkökulmiin ei ole mahdollista päästä käsiksi ilman pääsyä materiaalisten aineistojen äärelle. 

Vaikutukset suomalaiseen historiantutkimukseen ja erityisesti Suomen historian tutkimukseen olisivat epäilemättä tuhoisia. Kysymys kuuluukin: jos Suomessa ei tutkita Suomen historiaa, missä tätä tutkimusta sitten tehdään? 

Lisäongelmia tuo se, että digitoitua materiaalia saattaa päästä tarkastelemaan vain Kansallisarkiston toimipisteellä, mikäli aineistossa on henkilötietoja. Henkilön on siis mahdollisesti matkustettava kauas työskentelypaikkakunnaltaan käydäkseen läpi aineistoja, joiden merkittävyyttä tutkimukselleen hän ei voi etukäteen tietää. Koska tämä ei ole millään tavalla taloudellisesti tai työekonomisesti kestävää, on helpompi valita aineisto jo moneen kertaan tutkituista, valmiiksi digitoiduista lähteistä.

Suomalaisten historiasuhde ja vapaa tiedonsaanti vaarassa

On myös huomattava, että akateemisten tutkijoiden ja opiskelijoiden ohella Suomessa on suuri määrä historiasta ja sukututkimuksesta kiinnostuneita ihmisiä ja yhteisöjä. Heidän oikeutensa selvittää sukunsa tai paikkakuntansa vaiheita tai tehdä historiallista tutkimusta esimerkiksi kaunokirjallista työtä varten ilman kohtuuttomia maksuja tai eriarvoistavia välimatkoja onkin ehdottomasti turvattava jatkossakin.

Suomalaiset ovat poikkeuksellisen kiinnostuneita ja tietoisia omasta historiastaan, mikä näkyy esimerkiksi historianelävöitystapahtumien suosiona. Nyt uhattuna on tärkeä elementti, jolla suomalaisten historiasuhdetta on pidetty yllä. Aikana, jona kansallinen turvallisuus on kaikkien huulilla, tuntuu käsittämättömältä, etteivät päättäjät tunnu ymmärtävän Kansallisarkiston yhteiskunnallista merkitystä. Vapaa tiedonsaanti kuuluu keskeisenä osana demokraattiseen yhteiskuntaan. Maakunta-arkistojen lakkautus heikentääkin kulttuuriperinnön säilymistä ja yhteiskunnallista kokonaisturvallisuutta, kuten Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen on esittänyt. 

Historiallisen ymmärryksen korvaamattomuus tekoälyn aikakaudella

Kansallisarkisto on korostanut tekoälyn tuomia mahdollisuuksia. On totta, että arkiston tekstinmallinnustyökalu helpottaa vanhempien aikojen aineistoihin tutustumista, ja hakukone auttaa keräämään aineistoa, johon aikaisemmin olisi voinut mennä vuosia, kuten Ilkka Jokipii Kansallisarkistosta esittää. Kuitenkin viime kädessä historiallisesta ymmärryksestä vastaa ihminen, ei tekoäly. Siksi on huolestuttavaa lukea Kansallisarkiston pääjohtajan Päivi Happosen kommentteja, joissa digitaalisten aineistojen arvellaan korvaavan esimerkiksi vanhojen käsialojen tuntemusta tulevaisuudessa. 

Historiantutkimuksen elinvoimaisuus tulee elävästä ihmisestä, jota digitaalinen väline voi auttaa, mutta ei korvata. Historiantutkimus lähtökohtaisesti tutkii mennyttä aikaa, ei tekoälyn tuottamaa tulostetta digitoidusta aineistosta. Inhimillinen herkkyys aineistojen vivahteille ja lähdekritiikki ovat osa historioitsijan ammattitaitoa. Niiden yhteiskunnallinen arvo tekoälyn aikakaudella muuttuu jatkuvasti keskeisemmäksi.

Moniäänisen historian avulla opitaan empatiaa ja erilaisuuden hyväksymistä. Ymmärrys ihmisyydestä syntyy ihmisten kuulemisesta. Historiassa pyritään saattamaan ihminen myös muiden kuulemaksi. Vanhempien aikojen äänet ovat tallentuneet historialliseen aineistoon. Ääni ei välity samassa määrin ruudulta kuin pitäen käsissä armoa pyytäneen ihmisen valituskirjettä vuosisatain takaa. 

Verkoston hallitus kehottaa Kansallisarkistoa selvittämään viipymättä muita vaihtoehtoja, jotta se ei toiminnallaan estä menneisyyden äänen kuulemista ja siitä oppimista.

Kiitämme jo mainittujen toimijoiden lisäksi kaikkia niitä muitakin, jotka ovat pitäneet keskustelua yllä ja nostaneet huoliaan yleiseen tietoisuuteen. 

Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston hallitus

• Jaakko Santavuori, Helsingin yliopisto
• Saara Penttinen, Turun yliopisto
• Sanna Raninen, Helsingin yliopisto
• Jaakko Björklund, Helsingin yliopisto
• Eeva-Liisa Bastman, Tampereen yliopisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
• Minna Vesa, Helsingin yliopisto
• Maria Julku, Oulun yliopisto
• Petteri Impola, Oulun yliopisto; Jyväskylän yliopisto
• Sebastian Schiavone, Itä-Suomen yliopisto
• Minna Hovi, Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
• Riikka Miettinen, Tampereen yliopisto

Aiheesta lisää:

Kansallisarkiston tiedote muutoksista

Suomen Historiallisen Seuran kannanotto Agricola-verkossa

Koneen säätiön rahoittama Tieto vallan alla – turvallisuus, arkistot ja avoimuus -hanke järjestää tapahtuman “Arkiston kutsu, lähteiden viettelys – Historiantutkimuksen materiaalinen maailma” -symposium 13.5.2026”, jossa keskustellaan mm. fyysisen aineiston merkityksestä tutkijalle

Ilkka Hemmilän kirjoitus “Arkistot historiaan” Suomen Kuvalehdessä

Erilaisia varhaismodernin ajan tutkimukselle merkittäviä arkistoaineistoja käsitellään Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston toimittamassa vuoden 2027 Ennen ja nyt: Historian tietosanomat -journaalin teemanumerossa, johon parhaillaan haetaan tekstejä.