Uuden ajan alussa suurin osa Suomen alueen väestöstä asui maaseudun kylissä, joten useimpien ihmisten jokapäiväinen elämä oli vahvasti keskittynyt niihin. Jos halutaan tutkia arkielämän eri puolia 1500–1600-luvuilla, maaseutu asukkaineen ansaitseekin keskeisen paikan tutkimuksessa. Lähdeaineiston suhteellinen yksipuolisuus myöhempiin aikoihin verrattuna on kuitenkin pitkään asettanut rajoja tutkimusmahdollisuuksille. Etenkin 1500-luvun osalta maaseudun kirjalliset lähteet ovat yleensä verotukseen liittyviä listauksia tai niukkasanaisia sakkoluetteloita, jotka tarjoavat niukasti mahdollisuuksia tarkastella kylien arkielämään.

Uuden ajan alun kyliin liittyvä tutkimusaineisto on kuitenkin monipuolistunut 2000-luvulla, sillä etenkin Etelä-Suomessa useita 1500–1600-luvuilla asuttuja kyliä on tutkittu arkeologisesti. Kaivaukset ovat tuoneet päivänvaloon runsaasti esineitä ja rakennuksia, jotka yhdistettynä kirjallisiin lähteisiin tarjoavat uusia mahdollisuuksia aikakauden maaseudun tutkimukselle. Hyvä esimerkki kylästä, jossa arkeologiset ja kirjalliset lähteet täydentävät kiinnostavalla tavalla toisiaan, on nykyään Espoossa sijaitseva, historiallisesti Helsingin pitäjään kuulunut Mäkkylä.

Arkeologisten tutkimusten perusteella ensimmäiset tilat perustettiin Mäkkylään viimeistään 1200-luvun alussa, mutta kirjallisissa lähteissä kylä esiintyy ensimmäisen kerran vasta 1500-luvun veroluetteloissa. Mäkkylässä oli 1500-luvun puolivälissä viisi tilaa, joiden omistajat eivät vuonna 1571 kannetun hopeaveron perusteella olleet erityisen varakkaita: vain yhden talonpojan omaisuuden arvo ylitti Helsingin pitäjän keskiarvon loppujen jäädessä kauas hänen taakseen – yksi talonpojista oli jopa merkitty erikseen köyhäksi (KA 3324).

Kaivausten perusteella kylän aineellinen kulttuuri ei kuitenkaan 1500-luvulla poikennut huomattavasti vauraampien kylien aineistoista, vaikka talonpoikien varallisuus jäi vaatimattomaksi. Mäkkylän talonpojat käyttivät samanlaisia Euroopassa valmistettuja tuontiastioita kuin muissakin Uudellamaalla kaivetuissa kylissä käytettiin, ja kylän esineistössä arkipäivää olivat myös esimerkiksi pronssipadat ja erilaiset metalleista valmistetut vaatteiden helat ja soljet. Selvästi tällaiset esineet kuuluivat 1500-luvulla talonpoikien arkipäivään Uudenmaan rannikkoseudulla heidän varallisuudestaan riippumatta.

On mahdollista, että osa Mäkkylän asukkaista vietti niukempaa elämää kuin toiset, sillä vaikka kaivausaineistosta ei voidakaan havaita selkeitä eroja tilojen aineellisen kulttuurin välillä, kylän kaikkia tiloja ei ole tutkittu. Kirjallisten lähteiden perusteella nekin kyläläiset, joiden omaisuus jäi vaatimattomaksi, olivat kuitenkin aktiivisesti mukana pitäjän elämässä: Siffred Persson, jolla oli hallussaan kylän pienin tila ja jonka omaisuuden arvo jäi vuonna 1571 kylän toiseksi niukimmaksi, toimi lautamiehenä. Pelkästään varakkuuden perusteella onkin haastava arvioida talonpoikien sosiaalista asemaa – ovat kyseessä sitten arkeologisessa aineistossa näkyvät tuontiesineet tai veroluetteloiden tiedot.

Vaikka kyläläisten sosiaalisessa asemassa ja varakkuudessa oli eroja, kohtasivat Mäkkylän asukkaat vuonna 1577 tragedian, joka vaikutti kaikkiin kyläläisiin heidän asemastaan riippumatta. Helmikuussa 1577 venäläisjoukot tekivät ryöstöretken Uudenmaan rannikolle ja aiheuttivat suurta tuhoa myös monessa Helsingin pitäjän kylässä (KA 161). Mäkkylä kuului pahimmin kärsineiden kylien joukkoon, ja suurten aineellisten menetysten lisäksi venäläiset veivät mukanaan 22 kyläläistä. Pienessä kylässä, jossa oli vain viisi tilaa, tämä on tarkoittanut suurta osaa asukkaista.

Venäläisten joukkojen ryöstöretki oli Mäkkylän asukkaille valtava isku, mutta se ei kuitenkaan autioittanut kylää. Tilat säilyivät asuttuina, ja rakennuksia korjattiin tai rakennettiin uudestaan vuosisadan lopussa. Eri tilat selvisivät kuitenkin vaihtelevasti tuhoista, ja köyhimmille tiloille toipuminen osoittautui kaikista haastavimmaksi. Kaksi tiloista, jotka olivat hopeaveroluettelossa kuuluneet kylän köyhimpiin, menetti venäläisten hyökkäyksen jälkeen veronmaksukykynsä kokonaan ja joutuivat kruunulle. Vaikka varallisuuserot eivät välttämättä näkyneet selkeästi kylien arkipäiväisessä esinekulttuurissa tai kyläläisten sosiaalisissa verkostoissa, varakkuus toi selvästi mukanaan paremmat valmiudet selviytyä poikkeustilanteista.

Vaikka osa Mäkkylän tiloista selvisi vuoden 1577 hävityksestä, kirjalliset lähteet osoittavat, että vuosisadan loppu oli niillekin vaikeaa aikaa, ja tiloilla oli jatkuvasti vaikeuksia selvitä veroistaan. Kylän aineellisessa kulttuurissa 1500-luvun viimeiset vuosikymmenet eivät kuitenkaan näyttäydy samalla tavalla niukkana aikana. Päinvastoin, samaan aikaan kun veroista selviäminen teki talonpojille tiukkaa, hankittiin kylään lasi-ikkunoita, Keski-Euroopassa valmistettuja keramiikka-astioita ja lasipikareita sekä tuontikankaita. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta talonpojat katsoivat tällaisten esineiden hankkimisen olevan mahdollista ja niin tärkeää, että niihin kannatti investoida.

Kruunu läänitti haltuunsa päätyneet Mäkkylän tilat 1580-luvulla Helsingin pormestari Hans Olssonille maksuna veloista. Muut kylän tilat olivat menettäneet veronmaksukykynsä 1600-luvun alkuun mennessä, ja Hans Olsson näki tässä mahdollisuutensa: vuoteen 1606 mennessä hän hankki loputkin tilat itselleen ja perusti lopulta alueelle kartanon (KA 3528, 192). Lähteet eivät kerro, mitä talonpojille tapahtui tämän jälkeen, mutta ilmeisesti he lähtivät kylästä, sillä alueelta tunnetaan myöhemmin kartanon asukkaiden lisäksi vain yksi lampuoti.

Mäkkylä on hyvä esimerkki siitä, kuinka uuden ajan alussa veroluettelot ja aineellinen kulttuuri voivat kertoa erilaista tarinaa talonpoikien varallisuudesta. Vaikka tilat selvästi kamppailivat veronmaksukykynsä rajoilla läpi 1500-luvun lopun, he pystyivät samaan aikaan silti investoimaan rakennuksiinsa ja esineisiin. Veroluetteloissa näkyvä köyhyys ei välttämättä ollutkaan aina sama asia kuin aineellinen niukkuus arkipäivässä.

Jos Mäkkylän viimeisiä vuosikymmeniä talonpoikaiskylänä tarkastellaan vain kirjallisten lähteiden valossa, näyttävät kylän vaiheet johtavan venäläisten hyökkäyksestä köyhtymisen kautta kohti väistämätöntä kohtaloa kartanon maina. Arkeologinen aineisto kuitenkin osoittaa, että talonpojat eivät itse luultavasti kokeneet elämäänsä väistämättömänä köyhtymisen kierteenä, vaan he uudelleenrakensivat kyläänsä, paransivat rakennuksia esimerkiksi lasi-ikkunoilla ja hankkivat monipuolisia uusia esineitä. Kun arkeologinen aineisto yhdistetään historiallisiin lähteisiin, tuloksena ei olekaan pelkästään aiempaa hienommin kuvitettu menneisyys, vaan uusia näkökulmia ihmisiin ja heidän toimintaansa.

Tuuli Heinonen

Kirjoittaja on keskiajan ja uuden ajan alun maaseutuun erikoistunut arkeologi, FT, joka työskentelee Helsingin yliopistolla yliopisto-opettajana. Twitterissä @tuulith

Lähteet:

Kansallisarkisto, Voudintilit, yleisiä asiakirjoja 161, Luettelo venäläisten ryöstämistä veroista ja tiloista Uudellamaalla.

Kansallisarkisto, Voudintilit, Uudenmaan voutikuntien tilejä 3324, Porvoon läänin hopeaveroluettelo 1571-1571.

Kansallisarkisto, Voudintilit, Uudenmaan voutikuntien tilejä 3528, Porvoon läänin tilikirja 1606.

Heinonen, Tuuli 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c. 1200–1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. Suomen keskiajan arkeologian seura, Turku.

Tuuli Heinosen väitöskirja The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c. 1200–1650) Villages in Southern Finland on luettavissa täältä

Kuvat:

Kuva 1. Vanhimmalla Mäkkylän aluetta kuvaavalla kartalla vuodelta 1699 kylää ei enää näy, vaan Mäkkylässä sijaitsee ainoastaan kartano. Vanha kylätontti jää sen itäpuolelle Mäckylä-tekstin kohdalle. Kansallisarkisto.

Kuva 2. Mäkkylän 1500-luvun lopun löytöihin kuuluu myös vyönhela, jolle tunnetaan vastine Amsterdamista. T. Heinonen.

Kuva 3. Mäkkylän menetykset listattiin luetteloon venäläisten hävittämistä tiloista. Kansallisarkisto.